“Suomalainen äiti on perhenainen”

Isyystutkija Jouko Huttunen puhuu tämän päivän Helsingin Sanomissa (2.11.2009) suomalaisesta isyydestä. Isästä puhuessaan hän tulee väistämättä puhuneeksi myös äidistä. Voi esimerkiksi pohtia, mitä tapahtuu kun isät ovat vaarassa etääntyä perheestä sillä ”työelämä vaatii veronsa ja isät tuntevat huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä”. Kuka silloin seisoo perhelaivan komentosillalla?

Parhaiten isän ja äidin eri rooliodotukset tulevat näkyviksi, jos Huttusen puheessa korvaa jokaisen ”isä” tai “mies” – sanan naisella tai äidillä. Kokeillaanpa:

 ”Naisella on lupa olla lasten kanssa.”

” Naiselle perhe on arvokas asia, vaikka käytännön toteutus jäisikin hieman vajaaksi.”

” Huttusesta on hyvä, että äidit irrottautuvat hetkeksi työstä ja rauhoittuvat lapsen syntymän yhteydessä.”

“Työelämän ulkopuolelle joutuneet (äidit) eivät ehkä jaksa puuhata lastensa kanssa, vaikka aikaa olisi.”

 ”Vaikka liitto päättyisi eroon, moni nainen pitää silti kiinni äitiydestään.”

Tilhi pallilla

Virkanainen kertoo:

” Koko viikon ajan Facebook-statuksissani oli vilahdellut jonkinlaisia pakkotoiston omaisia viittauksia palliin. Niitä löytyi myös muistiinpanoistani. Mietin hämmentyneenä sitä, mihin ne viittaavat.

Sitten toissapäivänä tapahtui jotain. Neitsyt Maria -korvakoruni putosi viemäriin. Pidin sitä merkkinä, enteenä jostain, mutta mistä? Tongin hädissäni Neitsyt Mariaa viemärikaivosta ja onnistuinkin kalastamaan sen harmaan veden seasta. Seuraavana päivänä luin jonkun Facebook-statuksesta, että Jeesus oli ilmestynyt Ikean vessan oveen. Tunsin huojennusta. Näin silmissäni otsikot: Neitsyt Maria tukki viemärin.

Tänään asiat alkoivat edetä ja ottivat yllättävän suunnan. Kirjamessuja koskeviin statuskommentteihini pyrähti tilhi. Mietin mahdollista kiinnostavaa esitelmäotsikkoa ”Pallit ja tilhet kirjallisuudessa.” Ja sitten Itäkeskuksen Carollisissa kreikkalaista salaattia syödessäni se tapahtui. Palaset loksahtivat kolisten paikoilleen. Esikoisteokseni nimi ilmestyi minulle näynomaisesti: Tilhi pallilla. Purskahdin hysteeriseen hihitykseen ja hampurilaisiaan nauttivat yksinhuoltajat vilkuilivat minua paheksuvasti.

Itsesensuurin Ihmemies

Jari Tervon pääministeri Lahnanen oli ensimmäisiä romaanihenkilöitä, josta revittiin iltapäivälehden lööppejä. Samalla kauhisteltiin, miten epäuskottavaa ja rienaavaa tekstiä Koljatti sisältääkään. No, koska tyylilajina on satiiri ja kyseessä on fiktio, on turha odottaakaan siltä muuta kuin karnevalismia. Itse asiassa Tervon satiiri on hyvinkin osuvaa.

Koljatin Lahnasen mielestä politiikka ei ole viihteellistynyt, vaan se on viihdettä, toimittajia varten järjestettyä näytöstä. Törkykuvien ja uutisten levittämistä perustellaan ”yhteiskunnallisella keskustelulla”, jonka aiheet media kuitenkin itse sanelee. Nykytekniikka tallentaa kaiken nettiin ja bittiarkistoihin eikä mikään pyyhkiydy pois. ”Elämänsä teknistänyt ihminen on tehnyt unohduksen eli anteeksiannon mahdottomaksi.” Koljatin poliittinen eliitti keskittyy hymyilemään oikeasta kulmasta alati kärkkyville toimittajille.

Ihastumisen oireet

nielurisaleikkauksen jälkeen

uusperheen ongelmat

uusi puoliso

pakkomielteet nuoret apu

nielurisaleikkaus hyödyt

värttinä taru sormusten herrasta

pyörteet veden pinnassa

kiltin tytön syndrooma

gataeva

 ihastumisen oireet

Tämä on runo. Ja kaiken lisäksi teidän, arvoisat lukijat, yhdessä tuottama! Se syntyi, kun kopion ja liitin viimeisimmät blogiini johtaneet hakusanat yhteen. Tätä voisi kutsua nykyrunoudeksi. Tai cut-up-runoudeksi, jota syntyy kun irrallisia lauseita ja sanoja liitetään kollaasiksi. Tai jonkinlaiseksi google-runoudeksi. Tai vaikka blogirunoudeksi.

Hakukonerunouden edelläkävijöihin Suomessa lukeutuu Tytti Heikkinen, jonka hakukoneen kanssa tuotettu esikoiskokoelma Täytetyn eläimen lämpö (2008) oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Heikkisen samalla tekniikalla kirjoittaman Varjot astronauteista -teoksen voi ladata täältä: http://poesiasarja.wordpress.com/2009/08/24/tytti-heikkinen-varjot-astronauteista/

Kuvottavan hyvä teksti

Tänään Kriittisen korkeakoulun tekstipajassa keskustelu kiertyi itse teksteistä muun muassa gynekologisessa leikkaussalissa veritulvan varalta olevaan kumisaapasrivistöön. Sieltä puolestaan päästiin afrikkalaiseen leikkaussaliin, jossa yhden henkilön tehtävänä on hätistellä kärpäsiä pois leikkaussalista. Runosta polveiltiin Kabbalaan, ja käytiinpä jopa Madonnassa asti.

Keskustelua käytiin myös siitä, onko oikein sanoa, että tekstistä tulee hyvä tai paha olo. Kysymyksen voisi kai muotoilla niin, että kuuluvatko tunteisiin pohjatutuvat makuarvostelmat kirjallisuuskritiikkiin. Mielestäni ne kuuluvat. Lukeminen on tekstin ja lukijan välistä intiimiä kommunikaatiota. Ensimmäisenä lukija reagoi tekstiin tunteillaan. Sillä, millaisia tunteita teksti lukijassa herättää, ei ole välttämättä mitään tekemistä tekstin laadun kanssa. Hyvä teksti saattaa aiheuttaa lukijassa kuvotusta. Huono teksti tekee sen vielä todennäköisemmin. Teksti, joka ei herätä lainkaan tunteita, on yksinkertaisesti tylsä.

Tunnustuksen rajat

Vanhan hokeman mukaan henkilökohtainen on poliittista. Nykyään juuri mikään ei kuitenkaan enää ole poliittista, vaan ainoastaan henkilökohtaista.

Henkilökohtaista otetta ja tunnustuksia odotetaan nykyään julkkisten ja tavisten lisäksi myös toimittajilta. Mitä enemmän itsestään on valmis paljastamaan, sitä varmemmin aihe kiinnostaa. Tämä tuntuu toisinaan kiusalliselta. Joutuu pohtimaan, olenko valmis (ja mistä hinnasta) myymään yksityisyyttäni?

Vastaisku Audi-kohulle

 Niin sanotun Audi-miehen tapauksen jälkeen mediassa on jälleen virinnyt vilkas keskustelu sukupuolirooleista. Kun itse Audi-miehen kommentit oli ruodittu loppuun, lähtivät iltapäivälehdet ”vastaiskuun”. Viikonvaihteen Iltasanomien kannessa istua törötti missi auton konepellillä. Nahka-asuun sonnustautunut topakka nuorineito laukoi haastattelussa niinkin rohkeita kommentteja, kuin että miehen tulee itse silittää paitansa. Missi vertasi miehiä autoon esimerkiksi vertauksella ”autot ovat simppeleitä kun niitä oppii käyttämään.” Samaan aikaan lööpeissä naiset ylistävät joukolla Vesa-Matti Loiria ”intohimoiseksi rakastajaksi”. Kuvakavalkadin eturintamaan oli nostettu Lenita Airisto.

Henkarissa odottava huominen

Olen viime viikkoina kulkenut  kodin ja sairaalan väliä läheiseni sairastuttua. Sairaalasta palattuani olen usein pysähtynyt kaupungille ja kuljeskellut tavarataloissa. Ne ovat toimineet eräänlaisena siirtymätilana. Olen ostellut mekkoja, kahminut hajuvesiä ja huulipunia, hankkinut lautasenkokoiset aurinkolasit ja uusia koruja. Sovituskopin peilin edessä voin luoda itseni aina vähän uudenlaisena. Peilistä heijastuvassa kuvassa näen itseni futuurissa. Tuollainen minusta tulee, tuollaisena astun raitiovaunuun huomenna. Peili lupaa huolen ja surun keskellä, että aika jatkuu, tulee seuraava viikko, syksy ja vuosikymmen.

Yleisö on median pahin kilpailija

Kuva: Venla Hiidensalo

Madonnan kauan odotetut konsertit Tallinnassa ja Helsingin Jätkäsaaressa olivat ensinnäkin tulikoe turvajärjestelyille. Isoissa massatapahtumissa huomaa massan voiman. Ihmisjoukolla on ikään kuin oma tahtonsa, joka on isompi kuin yksittäisten tahtojen summa. Se tekee massasta arvaamattoman ja vaikeasti hallittavan. Järjestelyt kuitenkin sujuivat ongelmitta.

Samalla konsertit osoittivat, miten kovasti perinteinen media joutuu tekemään töitä pysyäkseen sosiaalisten medioiden vauhdissa. Kolmanneksi Madonna-hysteria paljastaa jotain oleellista populäärikulttuurista: Massakin koostuu yksilöistä, joista jokainen tuottaa popikonista omanlaisensa merkityksen.

Jäähyväiset tytöille

 

Naiset valittelevat usein, että tietyssä iässä heistä tulee läpinäkyviä eikä kukaan enää kiinnitä heihin mitään huomiota. Toinen naisellinen huoli on paradoksaalisesti se, että saa ulkonäkönsä takia huomiota pyytämättä. Kirjailija Riku Korhonen huomauttaa uudessa Hyvästi tytöt –teoksessaan (Sammakko, 2009), että läpinäkyväksi muuttuminen on miestenkin ongelma näiden saavuttaessa tietyn iän. Teoksen minäkertojalle tämä kavahduttava hetki koittaa 36-vuotiaana. Yhtäkkiä hän huomaa, että tytöt eivät enää kiinnitä häneen mitään huomiota, ei vaikka päähenkilö miten nojailisi koivunrunkoon jäätelöä nuoleskellen. Korhosen määritelmän mukaan vielä kolmekymppinenkin nainen voi olla tyttö, mutta siihen raja sitten vedetäänkin.