Sikamaista priorisointia

Suomessa sikainfluenssarokotuksissa on epäonnistuttu surkeasti. Sikainfluenssaan on menehtynyt liian myöhään aloitettujen rokotusten takia jo ainakin 11 henkilöä. Jos tällainen määrä kansalaisia kuolisi onnettomuudessa, järjestettäisiin asiasta virallinen tutkinta. Mediassa muistetaan mainita kuolemantapauksien kohdalla, että useimmilla menehtyneillä oli pitkäaikaissairauksia. Kuitenkaan uhrit eivät menehtyneet pitkäaikaissairauteen, vaan nimenomaan sikainfluenssaan, joka olisi ollut rokotteella ehkä estettävissä. Lisäksi muistutetaan, että tavalliseen kausi-influenssaan menehtyy vähintään tuhat ihmistä vuodessa. Erona tässä on kuitenkin se, että kausi-influenssaa vastaan on tähän mennessä saanut halutessaan rokotuksen.

Toiseksi sikainfluenssarokotteen riskiryhmäluokitus on täysin mielivaltainen. Esimerkiksi isosta leikkauksesta toipuva potilas, jolla on useita riskiryhmäluokituksen sairauksia, ei rokotusta saa jos on yli 65-vuotias. Silti sikainfluenssan uhreista ainakin kolme on ollut yli 70-vuotiaita pitkäaikaissairaita.

Mikä logiikka tässä on? Tunnustaako tauti ikärajaa? Tänään asiassa kirjoitetaan myös HS:n mielipidepalastalla. Voisiko joku esittää tämän priorisoinnin lääketieteelliset perusteet julkisesti? Kuka ottaa vastuun, jos yli 65-vuotias esimerkkipotilas saa sikainfluenssan rokotuksen viivästymisen takia ja menehtyy? Halutaanko tällä sanoa, että alle 65-vuotiaiden henki on tämän rajapyykin jo ylittäneiden henkeä arvokkaampi yhteiskunnan silmissä?

Erityisen huolestuttavaksi tilanteen tekee se, että pääkaupunkiseudun sairaaloilla on jo nyt resurssipulasta johtuvia vaikeuksia hoitaa sikainfluenssapotilaita. Jos sairaalapaikoista tulee pula, käytetäänkö niidenkin jaossa samoja priorisointiperiaatteita kuin rokotuksissa? Onko tällainen priorisointi tullut suomalaiseen terveydenhoitoon jäädäkseen?

 

 

Vapaa viranomainen

Tässä eräänä päivänä silmiini osui Hesarissa sana ”viranomainen”. Jotenkin tykästyin sen vanhahtavaan kaikuun. Viranomainen muistuttaa 70-luvun pitkistä käytävistä ja leivästä, joka oli yhtä pitkä kuin kapea.

Kuinka paljon simpanssikertoja voi tietää?

Koska kärsin lihottavasta unettomuussyndroomasta, ajattelin pohtia simpanssin kertojapositiota vielä hieman tarkemmin.

Olisiko simpanssini ns. kaikkitietävä simpanssi? Näkisikö se tilhen ja pallin sisäiset mielenliikkeet ja tunteet (onko pallilla sellaisia)? Tietäisikö se tilhen suunnittelevan uuttaa pallille syöksyä silloinkin, kun mikään ulkoinen liikehdintä ei siihen viittaa? Vai olisiko pääfokalisoituna sitten palli, tuo umpimielinen jurottaja? Miten selitän lukijalle sen, että simpanssi tietää kaiken tämän tilhestä ja pallista? Minulle on vastattu, että jos kerronta on hyvin pedattu, tällaiset kysymykset ratkeavat ikään kuin itsestään. Olen lukenut teoksia, joissa kertoja syntyy vasta puolivälissä tarinaa. Mistä hän tietää sen kaiken vanhemmistaan ja näiden ystävistä, jonka on juuri kertonut?

Entä mikä olisi simpanssikertojan etäisyys tapahtumiin? Tarkastelisiko se niitä hyvin läheltä, ikään kuin osallisena, eräänlaisena näkymättömänä kolmantena pyöränä?

Vai kuvailisiko se tilhen ja pallin tarinan etäisyyden päästä, lintuperspektiivistä (mikä olisi kyllä tilhen asia)?

Mikä olisi simpanssikertojan ajallinen etäisyys tapahtumista? Kuvailisiko se esimerkiksi Afrikan viidakossa todistamaansa tapahtumasarjaa, jota haikeana ja vanhana simpanssina nyt häkissä muistelee? Vai tapahtuuko tilhen ja pallin välinen dramatiikka nykyhetkessä, preesensissä, aivan simpanssin silmien edessä? Tihrusteleeko se tilheä ja pallia häkkinsä raosta? Onko se tirkistelijä?

Paviaani kertojana

Olen löytänyt Tilhi pallilla -teokseni kertojaposition. Aluksi kaavailin, että kertoja paljastuu lukijalle vasta lopussa ja osoittautuu Korkeasaaren simpanssiksi. Onneksi Facebook-ystäväni varoitti minua ajoissa uhkaavasta sekaannuksesta. Korkeasaaressa nimittäin ei ole simpansseja. Niinpä ajattelin rakentaa kertojasta punapersepaviaanin, joka kuvittelee olevansa simpanssi. Näin saadaan kertojaan lisäelementtinä jännittävää epäluotettavuutta.

Olen myös päättänyt alkaa ovelasti käyttää tilhiä pallilla eräänlaisena sanontana muissakin teksteissäni. Esimerkiksi reportaasiin voisin ujuttaa tällaisen kielikuvan: ”Ministeri näytti neuvottomalta kuin tilhi pallien välissä”.

Kirjajutussa taas voisin käyttää tätä: ”Kerronta pyrähteli kuin tilhi pallilta toiselle.”

Politiikan uutisen sopisi puolestaan tämä: ”Hän vaihtoi puoluetta kuin tilhi pallia.”

Ja yleislaatuisena sananlaskuna käy vaikkapa tämä: ”Tilhi pallinsa valitsee.”

Miten minusta tuli sika

Opettavainen eläinsatu

Muodonmuutokseni siaksi oli kivuton. Se alkoi vaihdettuani sydäntä sikalan isoimman emakon kanssa. Minun sydämeni sykki porsaita imettävän sian rinnassa ja puhui sialle rakkauden sanoja. Sika ei niitä ymmärtänyt. Onnellinen sika.

Jouluna sikaa syötiin kaikissa Suomen joulupöydissä. Niin suuri oli sydämen rakkaus, että siitä riitti jokaiseen pöytään. Seuraavana päivänä ihmiset ripuloivat ja saivat ruoansulatusvaivoja, aseman kellon lyödessä kuutta apteekin edessä kiemurteli pitkä jono.

Minä näin unessa Ville Valon ja yön aikana takapuoleeni oli kasvanut  saparo. Kun sorkat murtautuivat ulos käsistäni, minun oli lopetettava kirjoittaminen. Kärsästäni lähti vain vinkauksia, sanoiksi ei kärsä enää taipunut.

Mietin, sanooko sika röh röh vai oink oink? Entä olinko sika vai possu? Possu seikkailisi elokuvissa kaupungilla ja sen kaulaan sidottaisiin rusetti hampurilaisbaarissa. Se oli silti alusta asti selvää: minä olin sika.

Imin kärsälläni olutta ja ihmiset heittelivät minulle omenoita, joita nappasin harjaantuneesi kärsälläni. Röyhtäilin vastaukseksi, kasvattelin karvoja. Ryhdyin lihotuskuurille, keräsin ihraa nahkani alle, joka oli niin parkkiintunutta, ettei siitä saataisi edes kenkiä. Olin turha ja tuottamaton sika. Olin vastahankainen ja vastuuton. Älkää minua syyttäkö, en minä tätä valinnut, sikamaisuus on synnynnäistä niin kuin sukupuoli. Minä olin sukupuoleton. Puhdas sika.

Psykoterapiaa Rautatientorille

Terapiaa pidetään jonkinlaisena nykyajan ihmeparannuskeinona. Terapian taikasanojen ajatellaan parantavan kaiken, kunhan ne vaan löydetään. Psykoterapian kannattajat suhtautuvat aatteeseensa uskonnollisella hurmoksella. He ajattelevat psykoterapian kritisoijien kärsivän itse traumasta, jonka he purkavat torjumalla psykoterapian ilosanoman. Krittiikki ei voi tämän näkemyksen mukaan kummuta esimerkiksi siitä, että intensiivinen kolmen vuoden psykoterpapia maksaa noin 17 000 euroa.

Näin ollen ehdotan, että Rautatietorin vesivahinkoa korjaamaan ei kutsuta insinöörejä, vaan psykoterapeutteja. Psykoterapeutti voisi sitten 70 euron tuntiliksalla analysoida, mikä oikeastaan oli se 70 vuotta vanha putki, joka petti? Pitäisikö putken ikä tulkita esimerkiksi viittauksena talvisotaan, jonka alkamisesta tulee kuluneeksi 70 vuotta?

“Suomalainen äiti on perhenainen”

Isyystutkija Jouko Huttunen puhuu tämän päivän Helsingin Sanomissa (2.11.2009) suomalaisesta isyydestä. Isästä puhuessaan hän tulee väistämättä puhuneeksi myös äidistä. Voi esimerkiksi pohtia, mitä tapahtuu kun isät ovat vaarassa etääntyä perheestä sillä ”työelämä vaatii veronsa ja isät tuntevat huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä”. Kuka silloin seisoo perhelaivan komentosillalla?

Parhaiten isän ja äidin eri rooliodotukset tulevat näkyviksi, jos Huttusen puheessa korvaa jokaisen ”isä” tai “mies” – sanan naisella tai äidillä. Kokeillaanpa:

 ”Naisella on lupa olla lasten kanssa.”

” Naiselle perhe on arvokas asia, vaikka käytännön toteutus jäisikin hieman vajaaksi.”

” Huttusesta on hyvä, että äidit irrottautuvat hetkeksi työstä ja rauhoittuvat lapsen syntymän yhteydessä.”

“Työelämän ulkopuolelle joutuneet (äidit) eivät ehkä jaksa puuhata lastensa kanssa, vaikka aikaa olisi.”

 ”Vaikka liitto päättyisi eroon, moni nainen pitää silti kiinni äitiydestään.”

Tilhi pallilla

Virkanainen kertoo:

” Koko viikon ajan Facebook-statuksissani oli vilahdellut jonkinlaisia pakkotoiston omaisia viittauksia palliin. Niitä löytyi myös muistiinpanoistani. Mietin hämmentyneenä sitä, mihin ne viittaavat.

Sitten toissapäivänä tapahtui jotain. Neitsyt Maria -korvakoruni putosi viemäriin. Pidin sitä merkkinä, enteenä jostain, mutta mistä? Tongin hädissäni Neitsyt Mariaa viemärikaivosta ja onnistuinkin kalastamaan sen harmaan veden seasta. Seuraavana päivänä luin jonkun Facebook-statuksesta, että Jeesus oli ilmestynyt Ikean vessan oveen. Tunsin huojennusta. Näin silmissäni otsikot: Neitsyt Maria tukki viemärin.

Tänään asiat alkoivat edetä ja ottivat yllättävän suunnan. Kirjamessuja koskeviin statuskommentteihini pyrähti tilhi. Mietin mahdollista kiinnostavaa esitelmäotsikkoa ”Pallit ja tilhet kirjallisuudessa.” Ja sitten Itäkeskuksen Carollisissa kreikkalaista salaattia syödessäni se tapahtui. Palaset loksahtivat kolisten paikoilleen. Esikoisteokseni nimi ilmestyi minulle näynomaisesti: Tilhi pallilla. Purskahdin hysteeriseen hihitykseen ja hampurilaisiaan nauttivat yksinhuoltajat vilkuilivat minua paheksuvasti.

Itsesensuurin Ihmemies

Jari Tervon pääministeri Lahnanen oli ensimmäisiä romaanihenkilöitä, josta revittiin iltapäivälehden lööppejä. Samalla kauhisteltiin, miten epäuskottavaa ja rienaavaa tekstiä Koljatti sisältääkään. No, koska tyylilajina on satiiri ja kyseessä on fiktio, on turha odottaakaan siltä muuta kuin karnevalismia. Itse asiassa Tervon satiiri on hyvinkin osuvaa.

Koljatin Lahnasen mielestä politiikka ei ole viihteellistynyt, vaan se on viihdettä, toimittajia varten järjestettyä näytöstä. Törkykuvien ja uutisten levittämistä perustellaan ”yhteiskunnallisella keskustelulla”, jonka aiheet media kuitenkin itse sanelee. Nykytekniikka tallentaa kaiken nettiin ja bittiarkistoihin eikä mikään pyyhkiydy pois. ”Elämänsä teknistänyt ihminen on tehnyt unohduksen eli anteeksiannon mahdottomaksi.” Koljatin poliittinen eliitti keskittyy hymyilemään oikeasta kulmasta alati kärkkyville toimittajille.

Kuvottavan hyvä teksti

Tänään Kriittisen korkeakoulun tekstipajassa keskustelu kiertyi itse teksteistä muun muassa gynekologisessa leikkaussalissa veritulvan varalta olevaan kumisaapasrivistöön. Sieltä puolestaan päästiin afrikkalaiseen leikkaussaliin, jossa yhden henkilön tehtävänä on hätistellä kärpäsiä pois leikkaussalista. Runosta polveiltiin Kabbalaan, ja käytiinpä jopa Madonnassa asti.

Keskustelua käytiin myös siitä, onko oikein sanoa, että tekstistä tulee hyvä tai paha olo. Kysymyksen voisi kai muotoilla niin, että kuuluvatko tunteisiin pohjatutuvat makuarvostelmat kirjallisuuskritiikkiin. Mielestäni ne kuuluvat. Lukeminen on tekstin ja lukijan välistä intiimiä kommunikaatiota. Ensimmäisenä lukija reagoi tekstiin tunteillaan. Sillä, millaisia tunteita teksti lukijassa herättää, ei ole välttämättä mitään tekemistä tekstin laadun kanssa. Hyvä teksti saattaa aiheuttaa lukijassa kuvotusta. Huono teksti tekee sen vielä todennäköisemmin. Teksti, joka ei herätä lainkaan tunteita, on yksinkertaisesti tylsä.