Luin viikonloppuna puolalaiskirjailija Olga Tokarczukin vastikään suomennetun läpimurtoteoksen Alku ja muut ajat (Otava, 2007). Siinäpä vasta romaani. Tokarczuk pohtii ihmiselon hetkellisyyttä ja olemassaolon eksistentialistista omituisuutta syvällisesti ja yhtä aikaa lumoavan kevyesti: Esimerkiksi omenapuun oksassa, joka kukkii joka vuosi, mutta ei enää koskaan samoilla kukilla kuin nyt. Niin kuin tässä hetkessä, joka on ohitse kiidettyään lopullisesti ulottumattomissa:
”Jumala on läsnä prosesseissa. Hän sykkii muutoksissa.” – ”Ihmiset – jotka itsekin ovat prosessi – pelkäävät sitä mikä on pysymätöntä ja alituisesti muuttuvaa, ja siksi he ovat keksineet jotakin mitä ei ole olemassa: muuttumattomuuden. He pitävät ikuista ja muuttumatonta täydellisenä. Siksi he ovat tehneet Jumalasta muuttumattoman. Samalla he ovat menettäneet kyvyn ymmärtää Jumalaa.” (Olga Tokarczuk, Alku ja muita aikoja, suom. Tapani Kärkkäinen, s. 115).
