Elämänohje säilöntäainepurkista

Lueskelin taannoin säilöntäaineen käyttöohjetta. Siinä sanottiin suurin piirtein näin: “Jos haluat hyviä säilykkeitä, työskentele mahdollisimman tarkasti ja pitkäjänteisesti”. Ehkä tämä kelpaisi elämänohjeeksi. Tällä hetkellä yritän pakata, mutta jumiudun selailemaan vanhoja papereita ja netin antiikkikauppoja. Kirjoittelen vanhojen tiliotteiden taakse listoja asioista, jotka pitää muistaa hoitaa tänään, huomenna ja tulevaisuudessa. Listat hukkuvat ja leijuvat ikkunasta puhaltavat tuulen mukana sohvan alle. Pyykkikonetta täyttäessä unohdan, mitä piti tehdä seuraavaksi ja kun vihdoin muistan sen, huomaan taas unohtaneeni jotain muuta.

Kaappiin kertyvät paperit ja tavarat ovat säilykkeitä, joita keräämme pahan päivän varalle kuin orava. Tästä päivästä ei ehkä jää muuta muistoa kuin rypistynyt kassakuitti taskun pohjalla. Juuri siksi on niin vaikea luopua. Muistaako oravakaan aina, mihin kävyt kätki? Epäilen. Joillekin muistojen säilömisestä tulee pakkomielle eivätkä he lopulta osaa luopua mistään. Nurkat, kaapit, hyllyt, täyttyvät tavarasta ja kodista tulee menneisyyden museo. Siksi olen päättänyt heittää pontevasti pois kaiken, mitä en tarvitse. Antaa tavaran kiertää. Kierrätys on kaunista.

 Jos haluaa onnistua, on työskenneltävä pitkäjänteisesti ja tarkasti. Muistakaa se.

Valitettavia tutkimustuloksia

 Helsingin Sanomat uutisoi 4.6.2007 suomalaisten eroon päätyvien liittojen kariutuvan yhä nopeammin. Uutisessa kerrottiin, että kun vuonna 2000 suomalaisen eroon päätyvän avioliiton keskimääräinen pituus oli 12 vuotta, kun vuonna 2005 se oli enää 11 vuotta. Myös erojen määrä kasvaa hitaasti. Jutussa haastateltu väestöliiton tutkija Anneli Miettinen kommentoi: ”(Eron) riski kasvaa valitettavasti vuosi vuodelta. Laki on salliva ja sosiaalinen normisto suopea, joten kehityksen suunta todennäköisesti säilyy”.

Lukijan korvaan särähtää se, että haastateltava arvottaa tutkimustuloksia kutsumalla kehityssuuntausta ”valitettavaksi”. Suoraa sitaattia voi tulkita niin, että suomalaiset erota rysäyttäisivät vain koska se on mahdollista. Eivätköhän ne eron todelliset syyt ole jossain ihan muualla?

 

Lomalla

Pahoittelen, etten ole päivittänyt blogiani viime aikoina. Olen nimittäin ollut lomalla – tai ainakin yrittänyt olla. Kirjoittaminen on siitä haastava ammatti, ettei se lopu siihen kun sammuttaa tietokoneen. Prosessi jatkuu, ja joka ainoaa vastaan tulevaa asiaa, ilmiötä ja ihmistä tarkkailee sillä silmällä, että oiskos tuossa jutunaihetta.

Lisäksi olen hankkinut tykötarpeita uuteen kotiin, ja olen löytänyt huuto.netin kauppapaikkana. Sieltä löytää ihan mitä vain. Nyt on jo ostettu kaksi työtuolia, työpöytä, pari lamppua sekä erinäisiä vaatteita ja koriste-esineitä. Huuto.netistä ostelu tuntuu mukavalta siksikin, että samalla voi uskotella itselleen olevansa hyvällä kierrätyksen asialla.

Olin suunnitellut kirjoittavani kesällä sitä ns. luovaa projektiani, mutta erinäisten sattumien takia en ole ehtinyt. Syksyllä sitten taas. Kaivoin arkistoistani myös eroista kertovan runopläjäykseni, ja ajattelin yrittää työstää sitäkin.

Blogissani on laskurin mukaan käynyt jo yli 20 000 vierailijaa (laskuri laskee jokaisen käyntikerran erikseen). Kiitos siitä! Ja kuulemisiin. Alkavalla viikolla palaan taas työpöydän äärelle.

 

Muuttamassa

 

Lentäessä mieli seuraa hitaammin perässä, ja sitä on hetken aikaa välitilassa, ei-vielä-siellä mutta ei-enää-täälläkään. Sama tapahtuu muuttaessa. Irtaantuminen vanhasta alkaa jo ennen kuin tietoinen muuttopäätös on tehty. Usein siinä vaiheessa kun päätös tehdään, on alitajuisesti jo valmistautunut irtaantumiseen. Vaikeinta muuttamisessa on ehkä odottelu. Kun ei ole vielä tietoa tulevasta, mutta menneestäkin on jo liukumassa irti. Silloin sitä on välissä, tyhjän päällä, vapaassa pudotuksessa, irti. On hypättävä, pudottava ja saatava taas kiinni jostain. Oikeastaan välitilassa on jotain vapauttavaa. Me haluamme ajatella kuuluvamme johonkin ja kiinnymme paikkoihin. Ihmisen kohtalona on kuitenkin olla eksistentiaalisesti yksin. Kaikki mitä omistamme, virtaa hiekkana sormien läpi. Kirjahyllyt, talviulsterit, astiastot, perintöhuonekalut, jatkavat luotamme kulkuaan jonnekin. Joskus mietin, onko todellinen kohtaaminen ihmisten välillä edes mahdollista – näemmekö toisessa aina vain itsemme heijastuksen? Olemassaolo on yhtä kuin muistot.

Lopulta me kaikki katoamme muistamattomuuden mustaan aukkoon.