Mistä tunnet sä ystävän?

 

 Journalisti –lehdessä (15/2007) haastateltu viestinnän maisteri Vivikka Richt väittää, että ystävyyssuhteet tekevät poliittisesta journalismia turhan kilttiä. Amsterdamin yliopistossa opinnäytetutkimuksen tehneen tutkijan mukaan puolueiden on helppo hyödyntää mediaa kampanjoissaan, ja usein puolueiden miettimät näkö- ja kuvakulmat menevät läpi sellaisenaan. Kun Vivikka Richt haastatteli journalisteja ja poliitikkojaan tutkimustaan varten kävi ilmi, että etenkin poliitikot pitivät monia toimittajia ystävinään. 

Kotityökurssit ratkaisuna aviero-ongelmaan?

Ylen uutissivun mukaan Väestöliitto vaatii kansallista parisuhdeohjelmaa: http://www.yle.fi/uutiset/kotimaa/id70528.html

” Arviolta 30 000 lasta kokee Suomessa vuosittain vanhempiensa avio- tai avoeron, sanoo Väestöliiton toimitusjohtaja Helena Hiila. Lisäksi hän huomauttaa, että perheille ja yhteiskunnalle koituu avioeroista merkittäviä taloudellisia seurauksia. Vuonna 2005 yksinhuoltajille maksettavat tuet olivat karkeasti arvioiden noin 420 miljoonaa euroa, Hiila laskeskelee Ylen uutisessa.

Ratkaisuksi tilanteeseen hän ehdottaa muun muassa parisuhdeneuvontaa ja ihmissuhdekoulutusta.

Yhden luistaessa vastuusta se luisuu aina jonkun muun kannettavaksi. Ilmaisia lounaita tai matkalippuja ei tässä maailmassa ole. Voi kysyä, että pitäisikö yhteiskunnan sijasta maksumiehenä ollakin enemmän se lapsen toisaallaa asuva vanhempi, ns. etävanhempi? Minimielatusmaksu on tällä hetkellä noin 130 euroa kuussa, mikä on suhteettoman vähän kun ottaa huomioon nykyiset asumiskustannukset, lapsen harrastusmaksuista, vaatteista, ruoasta ja muista kuluista puhumattakaan. Keskituloinen yksinhuoltaja saa lisäksi maksaa esimerkiksi tarha- ja iltapäiväkerhomaksua yhtä paljon kuin taloudet, joissa maksajia on kaksi.

Toisekseen tutkimusten mukaan naisten tyytymättömyys kotitöiden jakautumiseen perheessä on yksi iso avierojen syy. Eikö nyt voitaisikin panostaa todelliseen mieskasvatukseen, jossa pienille pojille jo taaperoikäisestä asti tähdennettäisiin, että perhe on kummankin asia eikä maailmassa ole yksin miehille tai naisille korvamerkattuja tehtäviä? Parisuhdelässytyksen sijaan voitaisiin järjestää vaikka kotityökursseja miehille. Ja naulaamis- ja nikkarointikursseja naisille.

Pärstäkirjan kertomaa

No niin, vielä viime viikolla en tiennyt edes sen olemassaolosta, mutta nyt olen siellä itsekin, nimittäin Facebookissa eli Pärstiksessä. Ystäväni ja kollegani Kirsi se minulle siitä ensimmäisenä kertoi, ja parin päivän päästä ilmiöstä oli oikein juttu NYT-liitteessä.

Facebook on aika metka keksintö. Se tarjoaa myös yrityksille lukemattomia mahdollisuuksia mainostaa tuotteitaan, mm. elokuvia. Facebookissa on nimittäin toiminto, jonka avulla voi arvostella (kuinka monta tähteä?) elokuvia. Samalla toiminto listaa leffoja, joita arvostelija “haluaa nähdä”. Jostain syystä omalta listaltani löytyi täysin käsittämättömiä elokuvia, kuten E.T. Toisaalta yleisön kritiikki on armotonta.

 Kuten NYT-liitteen jutussa varoiteltiin, Facebook tosiaan saattaa muodostua aikasieppariksi. Mutta kyllä siitä iloakin on, jos ei nyt varsinaisesti hyötyä olisikaan. Olen jo löytänyt sieltä “kadonneita” vanhoja ystäviä ja vaihtanut kuulumisia. Käykääpä tekemässä profiilissani Supervoimat -testi. Voin paljastaa, että tarkan harkinnan jälkeen eniten itselleni toivomani supervoima on haavoittumattomuus. Se ohitti jopa ajatustenluvun, näkymättömyyden ja aikamatkailun.

Koira Kaisaniemen kommentaattorina

Kuvan koira ei kommentoinut Kaisaniemen puistoa.

Kansalaisjournalismi tarkoittaa pelkistetymmillään sitä, että lukijat osallistuvat uutissisällön tuottamiseen esimerkiksi lähettämällä toimitukseen itse ottamiaan kuvia, uutisvinkkejä tai jopa tekstejä. Saattaa se tarkoittaa sitäkin, että toimittaja jalkautuu oikein kansan pariin kyselemään kuulumisia. Tai sitten lukijat yritetään aktivoida ottamaan osaa “yhteiseen päätöksentekoon”.

Eräänlainen kansalais- ja kaupunkijournalismin hybridi on Helsingin Sanomien lanseeraama Oma kaupunki -kokonaisuus. Lukijat saavat kertoa lehden nettisivuilla itselleen rakkaista paikoista Helsingissä, ja onpa lehti ottanut härkää sarvista ja ryhtynyt kampanjoimaan näkyvästi Kaisaniemen puiston kasvojenkohotuksen puolesta. Vaikka tilastojen valossa puisto ei ole muita puistoja vaarallisempi, on sen maineen puhdistamisessa iso urakka. Puisto muistetaan lähinnä raiskauksista, imppareista, alaikäisistä humalaisista ja örisevistä laitapuolenkulkijoista.

 

Fredrika R. kirjoitti itsensä näkyväksi

Kävin katsomassa Teatteri Avoimissa Ovissa näytelmää Fredrika R., joka kertoo Fredrika Runebergin elämästä. Kansallisrunoilijan varjoon jäänyt lahjakas nainen oli Suomen ensimmäinen sanomalehtinainen, ensimmäisen historiallisen romaanin kirjoittaja, vaimo, seitsemän pojan äiti ja yhteiskunnallinen vaikuttaja, joka taisteli itselleen mahdollisuuden kirjoittaa lähes mahdottomissa olosuhteissa. Näytelmän ovat kirjoittaneet toimittaja-kirjailija Anneli Kanto ja teatterin taiteellinen johtaja Heini Tola, joka myös ohjaa esityksen. Näytelmä on todella intensiivinen ja vaikuttava, käykää katsomassa! Esityksen lopussa Fredrika R. sanoo, että vaikka kirjoittaminen on ollut äärimmäisen vaikeaa, on se ollut myös hänen elämänsä suuri ilo. Tämän voin myös itse allekirjoittaa.Haastattelin sähköpostitse kirjailija-toimittaja Anneli Kantoa, ja julkaisen hänen luvallaan pätkiä vastauksista blogissani. Kiitos Anneli!

Röhkivä sikaprinsessa

Minusta aikuisten pehmoleluinnostus on tympeää ja lapsellista. Nyt kuitenkin kävi niin, että näin kioskilla pehmolelun, jota tällainen kyyninen toimittajakaan ei voinut vastustaa: röhkivän sikaprinsessan, jolla on kaiken lisäksi siivet selässä ja taikasauva kädessä. Oli pakko ostaa sikaprinsessa maskotiksi työpöydälle. Röh röh!

 

Tänään muuten HS:ssä on oikea otsikkokukkanen: “Seksityö ei ole thainaisen unelma”. Sepä vasta uutinen! Katsokaapa muuten elokuva Kohti etelää. Se kertoo haitilaismiehiä maksullisina partnereina käyttävistä länsimaalaisista naisista ja kuvaa samalla loistavasti sitä, miten prostituutiota ja seksikauppaa käytetään vallan välineenä. Elokuvassa sotilaskenraalin jalkavaimoksi pakotettu nuori nainen kiteyttää valinnanmahdollisuutensa tilanteessa sanoen, että häntä voitaisiin yhtä hyvin uhata kiväärillä kuin lahjoa kukilla ja rahalla. Lopputulos on sama.

Pitkä matka Lieksaan

 

Ensi-iltansa 14.9. saava Markku Pölösen ohjaama ja käsikirjoittama Lieksa! – elokuva on kaunis ja omaperäinen aikuisten satu. Se seuraa Koppelon räätälisuvun muuttokaravaania perheen luvattuun kaupunkiin Lieksaan. Koppeloiden suvun naiset ovat tiukkoja matriarkkoja, jotka poimivat tyttärilleen puolison esimerkiksi armeijan suunnistusharjoituksista eksyneestä sotilaasta. Perheen miehet puolestaan ovat taantuneet epäonnistuneiksi pikkurikollisiksi, jotka kerta toisensa jälkeen tuhlaavat yhteiset rahat kaupunkimatkoillaan. 

 

Sen pituinen se – vai eikö sittenkään?

  Kerro, kerro kuvastin…

 

Kirjoittajia neuvotaan välttämään turhaa dramatiikkaa ja kliseitä sekä liian ilmeisiä loppuratkaisuja. Tiedättehän; kill your darlings, poista tekstistä kaikki itsellesi rakkaimmat ja huolella hellimäsi kielikukkaset. Mutta miten se on mahdollista, kun itse elämä tuntuu todistavan kaikki kliseet ja kököt juoniratkaisut todeksi?

Otetaan esimerkiksi vastikään ensi-iltansa saanut Claes Olssonin Colorado Avenue –elokuva. Elokuvan juoni kiertyy tiiviiksi draamalliseksi kudonnaksi, jossa jokaisella erillisellä juonensilmukalla on vastaparinsa ja lopulta kaikki liittyy kaikkeen. Colorado Avenueta katsoessa tulee pohtineeksi, onko tarinallinen hahmotustapa ihmiselle ainoa mahdollinen tapa tulkita elämää.

 

Prinsessa päättää itse

 

Versaillesin linnassa.

Viikonloppuna vietettiin linnajuhlia eli tupareita. Olen sisustanut kotini tyylillä, jota joku muotitoimittaja voisi kutsua uusrokokooksi. Suurimman osan löydöistäni olen tehnyt internetistä. Sieltä löytyi jopa ”valtaistuin”, pittoreski mutta ylväs nojatuolivanhus. Lisäksi ostin kesällä Amsterdamista rokokootyylisen takin, jonka siskoni lyhensi minulle. “Kotini on linnani” on sanontana aika veikeä, sillä linna voi merkitä myös paikkaa, josta ei noin vain poistuta.

 Itse asiassa rokokootyyli on taas muodissa. Osittain se johtunee Sofie Coppolan Marie Antoinette –elokuvasta. Pikkutytöt ovat kautta aikojen leikkineet prinsessoja, mikseivät he voisi leikkiä myös kuningattaria?

 

Elämä pelissä – ja edessä

 

Juuri kun pääsin väittämästä, että en katso televisiota, olenkin alkanut viihtyä töllön edessä päivittäin. Tänään oli pakko katsoa TV1:n Elämä pelissä –ohjelman avausjakso, koska HS:ssä kerrottiin niin kiinnostavia tietoja kilpailijoista. Yksi vetää pullakahvit aamiaiseksi, toiselle keho on enää kone, joka siirtää aivoja paikasta toiseen, kolmas juo ja polttaa päivittäin jne. Näiden rinnallahan oma elämäntapa alkaa vaikuttaa suorastaan askeettiselta. Tein heti ohjelman jälkeen Ylen sivuilta löytyvän Elämä pelissä –testin, joka kertoo oman eliniän ennusteen.