Laukauksia Kirjamessuilta, osa II

Tänään Kirjamessuilla keskusteltiin muun muassa esikoisromaanin kirjoittamisen vaikeudesta - ja helppoudesta. Vadelmavenepakolaiset -esikoisromaanin kirjoittanut Miika Nousiainen ilmoitti HS:n esikoiskirjalijaesittelyssä, että hän kirjoittaa koska “jotain ihmisen on tehtävä”. Ihailtava asenne! Olin tänään messuilla tyttäreni kanssa. Kaikki pisteet hänelle. Sain tehdä rauhassa töitä ja kirjoittaa muistiinpanoja tyttären piirtäessä. Tässä pari valokuvaa tältä päivältä:

Miina Supinen.

Hannu Mäkelä ja Anna Kortelainen.

HS:n esikoiskirjapalkinnosta kilpailevia kirjailijoita.

Manga-yleisöä.

Sikaprinsessa.

 

 

Lukemattomia kohtaloita yhteiskunnan pyörteessä

  Yhteiskunnallinen romaani on täällä taas. Kirjasyksyn romaaneissa piirretään laajoja kaaria sukupolvelta toiselle ja tarkastellaan ihmisen moraalisia valintoja globalisaation pyörteissä.   

Laukauksia Kirjamessuilta

 

 

Olen tänään ja eilen ollut aamusta iltaan Kirjamessuilla. Ohjelmatarjonta on niin runsasta, että päivät ovat kuluneet kuin hujauksessa keskustelusta toiseen siirtyessä. Paljon aikaa on mennyt myös oikeiden lavojen etsimiseen - ilmansuunnat katoavat kokonaan tungoksessa. Tein muistiinpanoja kynä sauhuten, mutta pari kuvaakin sain laukaistua. Siitä tulikin mieleeni, että eilen torstaina messuilla esiteltiin Imagen järjestämän Tahroja paperilla - kilpailun satoa. Kilpailun tähtäimessä oli kaikkien aikojen paras ja huonoin seksikuvaus suomalaisessa kirjallisuudessa. Lavalla kilpailun satoa ruotivat kirjailijat Juha Itkonen, Riikka Pulkkinen ja Tuomas Kyrö ja “levyraadin” vetäjänä toimi Imagen päätoimittaja Mikko Numminen. Varsinkin seksikuvaussikermän avannut “trio” oli niin karmeaa kuultavaa, että vieläkin kylmää.  

Sinkkuäiti - medialemmikki vai tyttörukka?

 

Sinkkuäitiys on nyt muotia – vai onko todella? Televisiossa pyörivä Sinkkuäidit –sarja kirvoitti iltapäivälehdiltä otsikoita, joissa sarjan epäiltiin olevan vaaraksi lapsille. Ilmeisesti väite perustui siihen, että ”äidit” esitettiin sarjassa miesten ympäröiminä. Asiantuntijat muistuttivat iltapäivälehden jutussa, että lasta ei saisi sekoittaa vanhempien seurustelukuvioihin. Mikä tietysti on aivan totta.

Kuitenkin; jos kyse olisikin ollut sinkkuisistä, tai ylipäätään miehistä, joilla on jossain lapsia, niin olisiko samanlaista kohua syntynyt?

 

Mafiaelokuva, jolla on moraliteetti

 

Kanadalaisohjaaja David Cronenbergin Lontoon venäläisestä mafiasta kertova elokuva Eastern Promises voitti Toronton elokuvajuhlien pääpalkinnon. Suomen ensi-iltansa 2.11. saava piinaavan väkivaltainen ja synkkä elokuva ei ole mikään tavallinen trilleri, vaan sillä on myös syvempi - jopa armollinen - sanoma. Elokuvalla on myös moraliteetti: Eastern Promises kuvaa järjestäytynyttä rikollisuutta ja sen uusinta muotoa, ihmiskauppaa, yhden kohtalon kautta. Elokuva tarkastelee yksilön moraalisia valintoja ja niiden perusteita monesta eri näkökulmasta ja yllättää katsojan yhä uudestaan.

 

Pelkkää suoraa

 

Siisti viilto leikkaa valkoisen pinnan
ero
tämän jälkeen ei enää myötä- eikä vastamäkiä
vaan pelkkää suoraa.
Kuvastimen pinnalla toiset kasvot,
aina samat
omani.
Joka yö kellon kumahdellessa kahtatoista
hopeakenkä sujahtaa sievästi ojennettuun nilkkaan
kurpitsavaunut kolistelevat moottoritiellä
kiire kiire
kotiin ennen viimeistä lyöntiä.
Katutaitelijan piirtämä potretti
jää aina aamulla lunastamatta.

Kohtaaminen talitintin kanssa

Kuvan lintu ei ole SE lintu. Talitintti on niin nopea etten ehdi kaivaa kameraa esiin. Tämä lintu on kuvattu sen sijaan keittiön ikkunasta.

 

Kun kirjoitan, istun koko päivän työpöydän ääressä ikkunan edessä. Viime päivinä työpäivän aikana tapahtuu useita kertoja seuraava episodi: Talitintti lennähtää ikkunalaudalle minua vastapäätä, katselee sieltä uteliaana hetken sisälle, tekee sitten pieniä pyrähdyksiä ikkunan takana ja lentää pois. Katseemme ehtivät kuitenkin kohdata. Millaisenakohan talitintti minut näkee? Mikäli se nyt ylipäätään näkee ikkunalasin läpi. Työpöydälläni palaa voimakas kirkasvalolamppu, joten saattaa se nähdäkin.

Kuinka paljon kertoja voi tietää?

 

Kaksi viikkoa kirjoitusharjoitusta on nyt täynnä. Sovittiin Kirsin kanssa, että jatkamme vielä toiset kaksi viikkoa. Ainoa kriteeri on, että joka päivä pitää kirjoittaa tajunnanvirtaa vähintään puoli tuntia. Sen puolituntisenkin löytäminen on välillä osoittautunut aika haastavaksi. Mihin kaikki aika katoaa? Ehkä pitäisi ottaa viisaampien neuvosta vaari ja lukea esimerkiksi sähköpostia vain pari kertaa päivässä. Tietokoneen ja minun suhde on kehittynyt pisteeseen, jossa ensimmäisenä aamulla käynnistän koneen ja vasta sitten sytytän valot ja menen keittämään kahvia. Sammutan koneen viimeisenä ennen nukkumaanmenoa. Kone on aina auki kun olen kotona. Jätän sen usein päälle jopa siksi aikaa kun käyn kaupassa.

 

Rakenna meidät, rakkaus

 Kuva otettu Rooman Musei Capitolinissa.

 

Helsingin Sanomien kriitikko Hannu-Ilari Lampila kirjoittaa Helsingin vanhan musiikin viikon ohjelmaan kuuluneen Sprezzatura- yhtyeen konserttiarvostelussa (Rakkaussurut tekevät hulluksi, HS 4.10.2007), että ”kaikkein liikuttavin ja kaunein laulu oli Robert Johnsonin As I walked forth.” ”Laulu on surullinen muisto patriarkaalisilta ajoilta, jolloin nainen ammensi identiteettinsä rakkaudesta”, Lampila lopettaa arvostelunsa.

Tekstistä ei selviä, onko loppukommentti tarkoitettu ironiseksi – mediaa seuraamalla kun nimittäin vaikuttaa siltä, että lähes kaikki rakentavat nykyään identiteettinsä rakkaudelle tai rakkaudesta. Viikon aikana lööpit kuuluttavat erilaisia rakkauksia: on uusia rakkaita, salarakkaita, päättyneitä rakkauksia, salamarakkauksia ja onnettomia rakkaustarinoita. Televisiossa etsitään kumppania maajusseille ja sinkkuäideille. Popbiisi, joka ei kerro rakkaudesta, on jo harvinaisuus. Rakkautta markkinoidaan jonkinlaisena ihmelääkkeenä joka vaivaan. Jos ei olla rakastuneita, ollaan paraikaa valmistumassa uuteen rakkauteen tai surraan edellistä.

 

Pärstis eli Feisis: 2000-luvun putkiradio

 Aikaa ennen Facebookia; joku kirjoitti nimensä kaktukseen. Eräänlaista maineenhallintaa sekin. “I wanted to dance, I wanted to sing, I wanted everybody to love. I came to Madeira, wrote my name on cactus and my dream became true.”

 

Vielä äsken siitä ei Suomessa tietänyt juuri kukaan, mutta nyt siellä ovat melkein kaikki: Nimittäin Facebook – palvelussa eli suomalaisittain Pärstiksessä tai Feisiksessä. Se on internet-yhteisösivusto, jota ylläpitää samaista nimeä kantava yritys Palo Altossa Yhdysvalloissa. Vuonna 2004 perustetulla Facebookilla on ympäri maailman jo yli 42 miljoonaa aktiivista käyttäjää. Kuten eräs palvelun käyttäjä asian ilmaisi, ”Facebook on tämän vuosikymmenen putkiradio, jota koko maailma tuijottaa yhdessä ja kaiken aikaa”. Hämmästyttävää sinänsä, Facebook yhtiöllä on vain 200 työntekijää. Tässä palvelussa jäsenet tuottavatkin sisällön itse.