Sataa sataa ropisee

 Ulkona sataa sataa ropisee vaikka siellä pitäisi olla hanget valkeat, nietokset. Tapaninpäivänä on perinteisesti käyty rekiajelulla ja tavattu pyhien jälkeen ystäviä. Tänä jouluna ei päästä edes hiihtämään. Vietin jouluaaton vanhempieni luona. Heillä on joulupukki, josta on tullut meille joka jouluinen globalisaation symboli: Pieni, partainen pukki on valmistettu Kiinassa ja siskoni on ostanut sen Chilestä. Mikä omituisinta, sen lahjasäkissä lukee suomeksi Hyvää joulua. Pukki roikkui tänäkin jouluna joulupöydän koristeena ja kääntyili pöydän yläpuolella sitä kiivaammin, mitä enemmän siihen liittyvästä symboliikasta puhuimme.

 

Meillä kävi myös ihka oikea joulupukki. Pukki kertoi nähneensä neljässäsadassa vuodessa jo niin monta kapinaa, ettei mikään häntä juuri enää hetkauta.

 

Hauskoja miehiä, viiksekkäitä

Helsingin Sanomien verkkosivuilla tänään julkaistun tiedeuutisen mukaan miehet ovat luonnostaan naisia humoristisempia. Näin väittää professori Sam Shuster Norwichin ja Norfolkin yliopistollisesta keskussairaalasta. Professorin mukaan miehet pilailevat naisia enemmän, ja heidän vitsinsä ovat paljon aggressiivisempia. Syynä tähän on kuulemma testosteroni. Hän on tutkinut asiaa ajamalla yksipyöräisellä ja tarkkailemalla ihmisten reaktiota. Tämän huiman empirisen testin tuloksena oli, että nuoret miehet nälvivät yksipyöräisellä ajavaa kaikkein ilkeimmin, kun taas kannustavimmat kommentit ropsahtivat vanhoilta miehiltä. Professori arvelee yksipyöräisellä ajajan ärsyttäneen nuoria miehiä siksi, että tämä vie naisten huomion. Uutinen löytyy täältä: http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Tutkija%20Testosteroni%20tekee%20miehistä%20hauskoja%20ja%20hyökkääviä/1135232754334 (Kiitos miesasianainen Sallalle linkistä )

Jenny Nyström antoi hahmon joulutontulle

Jenny Nyströmin ja Virpi Pekkalan joulukorttitaidetta käsittelevä juttuni on luettavissa Nykypäivän verkkosivuilla: http://www.nykypaiva.fi/default.asp?sa=91154

Hyvää joulua kaikille blogin lukijoille ja satunnaisille surffareille!

Imelää sooloilua

Katja Kallion romaaniin ja käsikirjoitukseen perustuva Sooloilua – elokuva on imelä kertomus epätodennäköisestä rakkaustarinasta. Lauri Nurksen ohjaaman elokuvan opettavaisena viestinä on, että toisista vastuunottaminen on sekin mahdollista, jopa tärkeää. Sooloilua saa ensi-iltansa 28.12.

Tarina saa alkunsa kun pomo määrää nuoren toimittaja Emma Huilun (Saija Lentonen) haastattelemaan huippukapellimestaria Joel Abrahamssonia (Kari-Pekka Toivonen). Kuinka ollakaan, Emma löytää itsensä pian Joelin kodista, mutta ei suinkaan kuhertelemassa vaan hoitamassa tämän dementoitunutta äitiä (Kristiina Elstelä). Joel viuhtoo pian isänsä tavoin maailmalla naisten pitäessä kotia lämpimänä. Emma puolestaan seisoo ikkunassa äitinsä tavoin odottamassa miestään, joka kipittää kiertueelle viulistiystävättärensä (Minttu Mustakallio) kanssa.

 

Mitä tapahtuu todella

 

On se myönnettävä; vaikka ammattitoimittaja olenkin, en jaksa nykyisin juuri katsoa televisiota. Jopa vähän ylpeillen sillä, että minäpä en televisiota katso. Mutta sen sijaan jumitan netin äärellä ja teen kaikkea todella hyödyllistä ja valistavaa:

Tsekkaan Facebookin päivitykset vähintään kerran tunnissa – kuka tekee mitä, missä ja millä seurauksilla. Lisäksi tarkkailen blogini statistiikkalukuja ja hakusanoja, joilla tänne löydetään. Tänään blogiin on tultu muun muassa hakusanoilla ”valuva nainen”, ”venla kitara”, ”miten kettu sopeutuu Suomen talveen”, ”prinssi kettu” sekä ”avioliitto näyttelijän kanssa”. Eilen joku oli löytänyt tänne muun muassa näinkin veikeällä yhdistelmällä: ”huumori & joulu & nainen”. Toivottavasti löysitte etsimänne. Lisäksi googlaan omaa nimeäni, lueskelen keskustelupalstoja ja seuraan Huuto.net:iä. Samalla kuuntelen musiikkia ja kirjoittelen sähköpostiviestejä, jotka olisi pitänyt kirjoittaa jo monta päivää sitten. Siihen ne illat sitten kuluvatkin.

 

Ääliöäitejä ja yksin asumisen autuutta

 

Uudessa Nyt-liitteessä (50/2007) lapsettomat kertovat, mikä heitä ärsyttää tuoreissa äideissä ( Kaveristani tuli äiti ja ääliö). Äitejä syytetään muun muassa siitä, että he eivät osaa juhlia, lässyttämisestä aikuisille, vekaran kuvalla varustettujen kassien jakamisesta sekä radiohiljaisuudesta. Syytelistaa kommentoi artikkelissa Väestöliiton projektikoordinaattori Minna Oulasmaa. Oulasmaan mielestä pienen lapsen äiti ei esimerkiksi ”ehdi keskittyä henkeviin keskusteluihin koska hänen tehtävänään on olla jatkuvasti vauvan käytössä”. Äiti ei myöskään ehdi kuntoilla eikä käydä suihkussa. Äidin hoitovietti voi hänen mukaansa jopa ”järisyttää” miehen ja naisen parisuhdetta. Oulasmaan mukaan suurin osa emouden aiheuttamista ”muutoksista” hälvenee ajan mittaan mutta yksi jää: ”Se, mikä ei koskaan muutu, on lapsen asettaminen etusijalle”. Niinpä niin. Ja arvatkaa miksi sitä kutsutaan: marttyyriudeksi.

 

30 000 kävijän raja ylitetty

Hyvät lukijat! 30 000 kävijän raja on juuri ylitetty blogissani (Sitemeterin mukaan). WordPressin oma laskuri (ollut käytössä siitä asti kun vaihdoin osoitetta eli toukokuusta asti) näyttää sekin jo vajaata 17 000 kävijää. Kiitos teille. Ja kommentoikaa!

Pelastakaa edes äidit

Olin juuri katsomassa joulukuun lopussa ensi-iltansa saavaa Sooloilua -elokuvaa. Minusta elokuvan dialogi ja näyttelijätyö oli kankeaa ja tarina imelä. Mutta erityisesti kiinnitin huomiota tähän: Tarinan päähenkilö katselee maha pystyssä erästä paperimainosta riideltyään miehensä kanssa. Päähenkilö sanoo murtuneena, että tämä on nyt sitten hänen tulevaisuutensa: Iloiset yksinhuoltajat kutsuvat kaikki yksinhuoltajat paloasemalle. Äideille tarjolla siideriä, lapsille mehua. Ja äidit huomio, paikalla on myös komeita palomiehiä.

Suomen 90 000 (?) yksinhuoltajaa kiittää elokuvatekijöitä tästä yh-elämän imartelevasta kommentoinnista. Ja arvatkaa vaan saako maha pystyssä itkevä päähenkilö lopulta prinssinsä – ja pelastuu yksinhuoltajuuden karmealta kohtalolta…?

Sain tänään avioeropäätöksen postissa. Kiinnitin sen jääkaapin oveen. Huomenna täytän 32 vuotta. Tsiigatkaapas sen kunniaksi tämä Scandinavian Music Groupin video Ylpeä sydän. Terkkuja vaan bändille.

Uneton Helsingissä

 

Tyttärelläni on melkein 40 astetta kuumetta enkä saa unta. Katselin alkuyöstä elokuvan Muiden elämä, joka kertoo DDR:n valvontakoneistosta viisi vuotta ennen Berliinin muurin murtumista. Stasin kapteeni Wiesler saa tehtäväkseen tarkkailla näytelmäkirjailija Goerg Dreymania, joka halutaan pelata ikään kuin pelistä pois. Agentti Wiesler kuuntelee uskollisesti näytelmäkirjailijan ja tämän tyttöystävän elämää. Näytelmäkirjailija haluaa ystävänsä itsemurhan jälkeen kertoa maailmalle totuuden Itä-Saksan tilanteesta ja räjähdysmäisesti kasvaneista itsemurhaluvuista. Hän huomauttaa, ettei itsemurhassa ole kyse itsensä murhaamisesta, sillä siihen ei liity intohimoa tai vihaa. Itsemurha on vain toivon kuolema. 

Kaikki ilmiantavat toisiaan ja kuka tahansa voi olla Stasin tiedonkerääjä. Inhimillisyys ja anteeksianto puhkeaa esiin kuitenkin yllättävän suojelusenkelin muodossa.

Elokuvan loppukohtauksissa eletään jo aikaa Berliinin muurin murtumisen jälkeen. Näytelmäkirjailija saa luettavakseen itsestään tehdyn mappipinon ja hänelle selviää totuus omasta elämästään.

 

Virkamiesmäinen kotiäiti

Kreetta Onkeli tarttuu kolmannessa romaanissaan Kotirouva (Sammakko, 2007) ajankohtaiseen aiheeseen: kotiin jäävän perheenäidin arkeen ja asemaan. Kirjamessuilla hän luonnehti teostaan sekä yhteiskunnalliseksi romaaniksi että eräänlaiseksi kauhutarinaksi: mikään ei ole niin pelottavaa kuin tuttu, josta tulee äkkiä vierasta.