Mediarippi puhdistaa ja tahraa

 

 

Mikä yhdistää tositelevisiosarjoja, laatujournalismia, juorulehtiä, terapiaohjelmia, internetpäiväkirjoja, kaunokirjallisuutta ja rippiä? Tunnustava puhe, joka mielletään totuudentuottamisen tekniikaksi. Heikki Kujansivun ja Laura Saarenmaan toimittamassa teoksessa Tunnustus ja todistus – Näkökulmia kahteen elämän esittämisen tapaa ( Gaudeamus, 2007) tarkastellaan ilmiötä niin taiteessa, kirjallisuudessa kuin tv-ohjelmissa. Esimerkkejä ammennetaan muun muassa Sopranos tv-sarjasta, Dostojevskin Rikoksesta ja Rangaistuksesta, internetin rippituoleista, Markiisi de Saden teksteistä ja journalismin kaunokirjallisesta kerrontatekniikasta. ”Voidaan ajatella, että tunnustus ja todistus muodostavat kaksi elämän esittämisen perusmuotoa”, väittää Heikki Kujansivu.

 

Parisuhdeväkivallan uhrina on myös lapsi

 

Nyt vietetään parisuhdeväkivallan teemavuotta ja käynnissä on erinäisiä kampanjoita, joiden tarkoituksena on kiinnittää huomiota tähän valitettavan yleiseen ilmiöön.

 

Eräs asia, jota parisuhdeväkivallasta puhuttaessa ei juurikaan huomioida, on sen vaikutus lapsiin, ja nimenomaan äitien mielenterveyden kautta. Vaikka suhde päätyisikin väkivallan jälkeen eroon, jättää väkivalta henkisiä arpia, jotka eivät välttämättä parane vuosiakaan kestävässä terapiassa. Naiset joutuvat usein kaiken keskelläkin kantamaan päävastuun lapsista yksin, ja vaikka lapsi ei itse joutuisi väkivaltaa todistamaankaan, säteilee sen vaikutus myös lapseen, senkin jälkeen kun on erottu. Oikeaoppisestihan uhrin on katkaistava suhde välittömästi ensimmäisen lyönnin jälkeen.

 

Missä kuljimme kerran - jos toisenkin

Juttuni Kaupunginteatterin Missä kuljimme kerran -näytelmästä löytyy täältä: http://www.hkt.fi/ohjelmisto/luearvostelu.php?id=518

Olen tässä viime päivinä miettinyt melankolian olemusta. Esimerkiksi 1800-luvulla oli täysin “luvallista” olla surumielinen ja melankolinen. Nykyään taas ajatellaan, että ihmisen “kuuluisi” olla onnellinen ja kaikki muut olemisen muodot ovat tästä poikkeuksia, anomalioita. Tämän takia kaikki, jotka eivät tunne itseään onnelliseksi, saavat jatkuvasti potea poikkeavuudestaan huonoa omaatuntoa, mikä vähentää onnellisuutta entisestään.

Miten hankala työtoveri kesytetään

Jyrääkö työpaikallasi tankki, vainoaako sinua sala-ampuja, oletko törmännyt simpukkaan? Artikkelini siitä, miten hankala työtoveri kesytetään, löytyy nyt myös Nykypäivän verkkosivuilta: http://www.nykypaiva.fi/default.asp?sa=93537

Veden lumous

Kävin viime viikolla katsomassa Susanna Iivanaisen näyttelyä Galleria Katariinassa (Kalevankatu 16). Luin näyttelystä HS.ssä, jossa Iivanaisen hukkumista ja veden alaisia maisemia kuvaavia maalauksia verrattiin Piano –elokuvan avainkohtaukseen. Piano-elokuvan hukkumiskuvaus on jostain syystä kiehtonut minua aina. Välillä tuntuu, kuin tietokone olisi minun pianoni.

 

Iivanaisen hukkumismaalauksissa on hiljaista rauhaa ja kauneutta. Vesi on samalla alitajunnan symboli. Vesi on metsän lailla pakopaikka, äidin syli ja musta kuolema. Tuonelan joki erottaa kuolleet elävistä. Kalevalassa Aino pakenee pakkoavioliittoa vanhan Väinämöisen kanssa veteen ja muuttuu kalaksi. Veden pinnan alla alkaa toinen maailma.

 

Iivanaisen näyttely on huomenna sunnuntaina viimeistä päivää auki.

 

Lisätietoja taitelijasta ja hänen teoksistaan: http://www.vire-design.fi/susannaiivanainen/

Paljon meteliä blogeista

Viime aikoina on kiistelty siitä, ovatko blogit viihdettä vai asiaa. Keskustelu sai alkunsa kun Helsingin Sanomat julkaisi 16.3. jutun, jossa väitettiin, että suurin osa suomalaisista blogeista edustaa viihdettä eikä niin sanottua kansalaisjournalismia. Juttua kommentointiin monissa blogeissa. Bloginpitäjien mielestä esimerkiksi suosituissa neuleblogeissa ei ole kyse viihteestä, vaan uudenlaisesta yhteisöllisyydestä. Journalistissa huomautetaan, että aiheesta blogeissa virinnyt keskustelu kyseenalaistaa jopa ammattitoimittajien ammattitaidon (Journalisti 20.3.2008).

 

Kirjekyyhkyn kuolema

Uusi tekniikka vaikuttaa elokuvien dramaturgisiin ratkaisuihin. Esimerkiksi Rakkautta ennen auringonlaskua –elokuvassa miespuolinen päähenkilö (Ethan Hawke) päätyy kirjoittamaan kirjan kohtaamisestaan pariisilaisneidon (Julie Delpy) kanssa, koska Wienissä toisensa kohdanneet rakastavaiset eivät vaihtaneet yhteystietoja, eivätkä siksi löydä toisiaan 10 vuoteen. Enää elokuvan tarina ei olisi uskottava, sillä rakastavaiset löytäisivät toisensa heti –tietysti Facebookista.