Nainen pidetään onnellisena valehtelemalla

Olen nyt tutustunut Teppo M:n Sata naista -teokseen hieman syvällisemmin. Yhden hienon havainnon Teppo on naisista tehnyt: Hän kirjoittaa oppineensa kaiken oleellisen naisista äidiltään, joka oli helpompi pitää onnellisena valehtelemalla kuin yrittämällä saada hänet näkemään todellisuus samoin kuin itse sen näki. Äiti esimerkiksi kuvitteli, että naapurit salakuuntelivat heitä palohälyttimen kautta. Teppo oppi tekemään kaikkensa äitinsä uskoa tukeakseen.  

 

Teppo oivaltaa jotain oleellista naislajin psyykkisestä rakenteesta: Nainen haluaa kuvitella, että elää unelmaansa, ja miehen tulee tätä oletusta tukea, sillä tähän nainen on koulutettu, kasvatettu ja sosiaalistettu. Nainen näkee miehessä sen mitä haluaa nähdä. ”Nainen haluaa prinssin, joka on liian hyvä ollakseen totta, ja sen saatuaan joutuu enemmin tai myöhemmin toteamaan, ettei se sitten yllättäen ollutkaan totta,” Teppo kirjoittaa.

Koneen orja

Tänään tapahtu sitten se, mitä on jo pitkään uumoiltu ja pelätty. Tietokone pamahti. Se ei vaan enää suostu käynnistymään, oireiltuaan jo pitkään. Paniikki ja kauhu oli suuri, sillä juuri nyt on meneillään vuoden kiireisin kirjoitussesonki. Ei auttanut muu kuin mennä tarjousvihon kanssa kauppaan ja ostaa ensimmäinen eteen sattuva kohtuuhintainen kannettava.

On rasittavaa olla niin riippuvainen koneesta ymmärtämättä siitä sen enempää. En kässää mitään muistikapasiteeteista tai prosessoreista. Ajattelin, että ei hemmeti, kyllä mun täytyy yhdestä koneesta yksinkin selvitä. Vaan vaikeaa se on. En saa tässä uudessa koneessa langatonta verkkoa enkä sähköpostia toimimaan. Sähköpostiin pitää määrittää niin monta erilaista käyttäjänimeä ja salasanaa, että ne menevät aina jotenkin sekaisin. Hermo menee vähemmästäkin. 

Sata naista vs. sata miestä?

Teppo M julkaisee projektiblogista alkaneet tarinansa sadan naisen kaatamisesta nyt kirjana (Teppo M/ Sata naista, Gummerus). Lueskelin joskus Teppo M:n naisteniskemisteorioita netistä, ne ovat kieltämättä aika teräviä ja nerokkaita. Tässä ote kirjan lehdistötiedotteesta:

 

”Mikään ei kylmennä naista yhä tehokkaasti kuin oikealla hetkellä käytetty

väärä nimi. Jos haluaa pelata oikein varman päälle, onkin parempi sanoa

vain ”murmeli”, ”nöpö tai ”pupu”. Toki hellittelynimissäkin voi helposti

mennä vikaan. Yleensä ottaen pienet, karvaiset nisäkkäät kelpaavat, mutta

jyrsijöitä on syytä välttää, jos naisella on voimakas yläpurenta.

Esimerkiksi ”kuutti” toimii hyvin. Naisia siis imartelee se, että heidät

mieltää pörröisenä, avuttomana ja aivottomana, jäällä makaavana kasana

ihraa, joka osaa vain odottaa, että joku iso karvainen norjalainen tulisi

kalauttamaan heiltä tajun kankaalle.”

 

Missä kulkee toden ja virtuaalisen raja?

 

Kas tässä teille todellinen virtuaalinen kirsikankukka.

 

Kielitoimiston sanakirjan mukaan virtuaalitodellisuus (keinotodellisuus, lumetodellisuus, engl. virtual reality) on tietokonesimulaation tuottamien aistimusten avulla luotu keinotekoinen ympäristö. Esimerkiksi Facebookissa voi jutella tuttujen kanssa virtuaalisesti (ns. chättailla), lähetellä viestejä ja virtuaalikukkia.

 

Internetissä tapahtuva kirjallinen viestintä on etenkin nuorten aikuisten suosiossa. Kun lapset nukkuvat viereisessä huoneessa, on usein käytännön syistä kätevämpää vaihtaa ajatuksia vaikka Facebookissa kuin puhelimessa. Tässä mielessä olemmekin mielenkiintoisesti siirtyneet takaisin 1800- ja 1900-luvun kirjallisen viestinnän kulttuuriin.

Mutta korvaako virtuaalikeskustelu oikeaa läsnäoloa?

 

Villiintyneitä puutarhoja

 

Anna-Leena Härkönen kirjoittaa tämän viikon Annan (23/2008 ) kolumnissaan puutarhanhoidosta, tuosta teemasta, joka keväällä oli aivan muissa yhteyksissä tapetilla. Hän kertoo opiskeluaikoinaan todenneen ystävälleen, että ”Mä inhoon lapsia ja viherkasveja”. Noin olisin itsekin voinut tokaista.  Lasten ja viherkasvien kohtalonyhteyttä korostaa sekin, että kun olin raskaana, viherkasvinikin alkoivat salaperäisesti kukoistaa. Niitä rönsyili ikkunalaudoilla, kirjahyllyn päällä ja jopa ruokapöydällä. Samoihin aikoihin aloin haaveilla koirasta. Pian lapsen syntymän jälkeen muutin toiseen asuntoon, ja kasvit kuolivat yksitellen. On hirveää seurata kasvin kuolemaa. Kuolleen kasvin poisheittämisessä on ikävää lopullisuuden tuntua.