Anna-Leena Härkönen kirjoittaa tämän viikon Annan (23/2008 ) kolumnissaan puutarhanhoidosta, tuosta teemasta, joka keväällä oli aivan muissa yhteyksissä tapetilla. Hän kertoo opiskeluaikoinaan todenneen ystävälleen, että ”Mä inhoon lapsia ja viherkasveja”. Noin olisin itsekin voinut tokaista. Lasten ja viherkasvien kohtalonyhteyttä korostaa sekin, että kun olin raskaana, viherkasvinikin alkoivat salaperäisesti kukoistaa. Niitä rönsyili ikkunalaudoilla, kirjahyllyn päällä ja jopa ruokapöydällä. Samoihin aikoihin aloin haaveilla koirasta. Pian lapsen syntymän jälkeen muutin toiseen asuntoon, ja kasvit kuolivat yksitellen. On hirveää seurata kasvin kuolemaa. Kuolleen kasvin poisheittämisessä on ikävää lopullisuuden tuntua.
Joitain vuosia sitten minulla oli kasvimaa, mutta huomasin pian ettei se sopinut minulle lainkaan. Kesällä pitäisi tehdä niin paljon: matkustella, käydä mökillä, juosta tapahtumissa sekä viettää laatuaikaa ulkosalla. Aina kun palasin kesäreissulta, kasvimaa oli villiintynyt viidakoksi ja muut palstanpitäjät huomauttelivat äkeästi asiasta. Puutarhanhoito oli kaikkea muuta kuin rentoa puuhaa.
Tällä hetkellä parvekkeeni on remontissa, joten ei tarvitse stressata edes parvekekukista. Keväällä hankkimani muratti alkaa sekin jo kuivua uhkaavasti.
Anna-Leena kertoo kolumnissaan myös hengailevansa jostain syystä aina sellaisten miesten kanssa, jotka eivät tuo hänelle kukkia. Niin minäkin. Ainoa, joka on ostanut minulle kukkia (isän lisäksi), on tyttäreni. No, en kyllä ole mitään ruusutarhaa odottanutkaan, ei sen puoleen. Jos kukkia kaipaan, ostan ne itse.
