Berliinissä Madonnan kanssa

 

Madonna lavan sivulta kuvattuna.

Terveiset Berliinistä ja Madonnan keikalta! Keikka oli hyvä, mutta tällä kertaa ei kuitenkaan nähty niin syvällistä kerrontaa kuin esimerkiksi Drowned World –kiertueella, jolla Madonna käsitteli muun muassa valtasuhteita ja väkivaltaa. Sticky and Sweet –kiertue on musiikillisesti ja visuaalisesti edeltäjiään kevyempi. Mutta hieno elämys se on silti.

 

Madonna on 20 vuodessa saavuttanut popikonin aseman. Madonna otti kantaa tuottamaansa kuvastoon biisissä She´s not me, jonka aikana lavalla nähtiin Madonnan aiempia inkarnaatioita esittäviä hahmoja; Who´s that girl -kiertueen korsetti-Madonna, Like a Virginin hääpuku-Madonna ja Material Girl –videon Marilyn klooni. Madonna tahtonee sanoa, ettei hän ole yhtä luomiensa kuvien kanssa ja tulee näin kommentoineeksi myös postmodernin identiteetin häilyvyyttä. Kuva ei ole koskaan identtinen kohteensa kanssa. Kun ihmisestä tulee julkisuudenhenkilö, irtoaa julkinen minä hänestä kuin kuori ja alkaa elää omaa elämäänsä.

Imaginäärinen poikaystävä

Olemme pohtineet sinkkuystävieni kanssa, että mikä siinä on että tulevaisuuden ajattelee niin helposti miehen kautta. Kun löydetään mies, aletaan syödä terveellisesti ja viettää koti-iltoja. Elämä ilman miestä on mukamas puolinaista, ja vasta parisuhde tekee  kokonaiseksi. Sinkkuus on ikään kuin välitila.

 

Väärin. Näin se ei todellakaan mene.

 

Olen kuitenkin huomannut, että yksin ollessaan(kin) ihminen tarvitsee imaginäärisen poikaystävän. Hahmo on kuviteltu (tai mistäs sitä tietää?), se on kaiken sen tiivistymä mitä elämältä odottaisi. Imaginäärisen poikaystävän tärkein ominaisuus on kuvitelma nähdyksi tulemisesta. Imaginäärinen poikaystävä todella näkisi juuri minut, se ymmärtäisi kuka todella olen ja jakaisi kanssani saman maailman. Ja juuri siksi se onkin imaginäärinen, kuviteltu.

 

Elämänpituinen uhmaikä

Kyltti Pikku-Huopalahdessa.

 

Tämä tiedetään: lapsilla on erilaisia kehitysvaiheita, joita uhmaksi kutsutaan. Uhmaiän ja erilaisten muitten uhmien jälkeen alkaa varhaismurrosikä ja sitten itse murrosikä.

Totuus kuitenkin on (tämä on kaikkien vanhempien yhteisesti jakama salaisuus), että lapsen elämä näyttäisi kulkevan uhmasta toiseen. Erilaisten uhmaikien välillä ei ole selkeitä rajoja, ei erota mistä yksi uhmakausi alkaa ja toinen loppuu.

 

Ensin lapsen kiukku on fyysistä lajia, lapsi huutaa, itkee, huitoo, potkii ja kieltäytyy pukemasta vaatteita (passiivinen vastarinta!). Sitten kiukku muuttuu verbaaliseksi, lapsi nimittää huoltajaansa porsaaksi, kakkapääksi ja niin edelleen. Lapsi kieltäytyy puhumasta, kampaamasta tukkaa ja harjaamasta hampaita. Kun päästään murrosikään fyysinen ja verbaalinen kiukku yhdistyvät mitä suloisimmalla tavalla.

 

Eikä tässä vielä kaikki: Murrosikää seuraavat nuoruuden angstit, varhaisaikuisuuden kriisit, opintojen alkuun ja niiden päättämiseen liittyvät ikäkausipulmat, kolmenkympinkriisi, avioitumiskriisi, synnytysmasennus (tai isyyskriisi) varhaiskeski-ikä ja kypsä keski-ikä, vaihdevuodet ja/tai viidenkympin villitys, kuudenkympin kapina, seniorikiukku jne.

 

Kakkososassa kompastellaan taas

 

Ensi-iltansa 22.8. saava Arn – Pohjoinen valtakunta jatkaa Jan Guilloun romaanitrilogiaan perustuvaa saagaa. Elokuva päättää samalla 1100-luvulle sijoittuvan temppeliritari Arn Magnussonin tarinan.

 

Elokuva jatkaa siitä, mihin sen edeltäjä Arn – Temppeliritari jäi. Monien muiden jatko-osien tavoin se kärsii selittelevyydestä. Edeltäjässä viritetyt juonensäikeet on jotenkin avattava sellaisellekin katsojalle, joka ei ole ensimmäistä osaa nähnyt. Kohtausten väliin on leikattu pätkiä ykkösosasta, mikä tuntuu kömpelöltä ratkaisulta.

 

Passiivista vastarintaa osa 2: Ei kiitos

En malttanut eilen mennä nukkumaan vaan luin pikkutunneille asti Anna-Leena Härkösen uutta romaania Ei kiitos (Otava). Härkönen kuvaa siinä avoimesti ja joidenkin mielestä varmaan ronskistikin pitkään yhdessä olleen avioparin nuupahtanutta liittoa ja seksielämää. Härkösen edellinen romaani Juhannusvieras jää tämän uuden rinnalla väliteokseksi. Ei kiitos on hemmetin hauska ja ironinen romaani. Härkönen tavoittaa arjen pienet hiertymäkohdat ja parisuhteen älyvapaat lainalaisuudet niin terävästi, että lukija ei voi olla hihittelemättä ääneen; ”Ajattelen, että miehelläni on oikeus tietää miksi olen ahdistunut. Minkä jälkeen tartutan ahdistukseni häneen. Tai houkuttelen esiin hänen oman ahdistuksensa. En osaa tätä. Rakkaus ei ilmeisesti ole minun lajini”, Härkönen kirjoittaa.  

 

Vaikka siitä ei julkisesti puhutakaan, tutkimusten mukaan seksiongelmat ovat yllättävän yleinen parisuhteen eroon päätymisen syy. Seksiongelmat ovat kuitenkin usein vain jäävuoren huippu, kohtaamattomuuden ja kommunikaatiovaikeuksien kirvelevä ilmentymä.

Oma huone

Keittiön sydän.

Kun aloitin toimittajan työt, asuin ensimmäisessä omassa kodissani, joka oli yksiö. Työkoneeni oli parven alla, isä osti minulle työpöydän, jonka sitten itse suurella vaivalla ja rakkuloita pelkäämättä kokosin. Seuraavassa asunnossani työpisteeni sijaitsi keittiössä. Koneeni nökötti siinä, missä olisi ollut ruokapöydän paikka. Ei hyvä.

 

Nykyisessä kodissani on kolme huonetta, joista yksi on yhdistetty makuu- ja työhuoneeni. Nukun melkein kiinni työpöydässäni, joka on muuten sata vuotta vanha ja huuto.netistä hankittu.

Sen jälkeen kun pöytäkoneeni hajosi, en ole kuitenkaan saanut langatonta verkkoa toimimaan kannettavassa. Niinpä olen palannut takaisin alkuun, keittiöön, sillä tämä on ainoa huone, johon kaapeliverkon piuha riittää. Ruokapöytä on nykyään papereiden, cd-levyjen ja kirjojen peitossa. Printteri-skanneri-vie puolet pöydästä.

 

Passiivinen vastarinta

 

Passiivista vastarintaa baarissa.

 

Ystäväni Jenni ilmoitti tänään Facebook -statuksessaan ostaneensa kaupan rumimmat housut, ihan vaan kostoksi maailmalle. Sanoin Jennille, että olen megessä. Moinen keskisormen näyttäminen maailmalle kuulostaa yhtä aikaa korskealta ja viileän välinpitämättömältä. Maailma voi olla sellainen kuin on, mutta jos ei muuta valinnanvapautta ole, niin aina voi valita passiivisen maailmalle kettuilun. Niinpä ajattelin kerätä tähän listaa tavoista, joilla maailmalle voi hiljaisesti kostaa:

Vapaan toimittajan päiviä

 

Kun nyt kerran työstä alettiin puhua, niin puhutaan sitten vielä vähän lisää. Arvatkaa, mikä on viimeinen ajatukseni illalla ja ensimmäinen aamulla: kirjoittaminen. Juttuideat, asiat, jotka pitäisi tehdä, aikataulut, dedikset jne. Näin on melkein aina, oli sitten pyhä tai arki. En pääse irtautumaan työstä koskaan, enkä edes halua. Lomalla kärsin ja olin masentunut. Elämä tuntui tyhjältä ja merkityksettömältä. Vatvoin mielessäni turhanpäiväisiä asioita, itkeskelin. Nyt kun työnteko on taas päässyt käyntiin, olen iloisempi ja energisempi, mieleni on täynnä uusia ideoita ja ajatuksia.

 

Freelancer-toimittajan ammatin hyvät ja huonot puolet ovat yksi ja sama asia. Hyvää on vapaus ja monipuolisuus. Esimerkiksi tällä viikolla olen käynyt katsomassa Espoon kaupunginteatterin Histan häitä (hieno esitys!) ja kirjoittanut esityksestä jutun. Lisäksi olen tehnyt aukeaman jutun blogeista ja niiden merkityksestä vaalikampanjoissa. Olen kirjoittanut arvion Aku Louhimiehen Käsky-elokuvasta sekä mediakommentin FB-yhteisöllisyydestä. Eilen haastattelin amerikkalaista muusikkoa, joka on lapsuuden ja nuoruuden sankarini.

 

Työ olen minä

Olen hyvin työkeskeinen ihminen ja vieläpä ylpeä siitä. Työ ei ole minulle jotain itseni ulkopuolella olevaa ja suoritettavaa, oikeastaan en osaa edes eritellä missä minä lopun ja mistä työ alkaa. Työ on elämänasenne ja -tehtävä. Tämä taas johtuu siitä, että saan tehdä työkseni juuri sitä mitä haluan eli kirjoittaa.

Kumppanikokelaat ovat toisinaan tulleet mustasukkaiseksi tietokoneelleni ja kirjahyllylleni. Jos on valittava kumppanikokelaan ja kirjoittamisen väliltä, peli on selvä jo ennen kuin se on alkanutkaan; valitsen empimättä työn ja kirjoittamisen. Ilman kirjoittamista en olisi minä. Jos ei ymmärrä tätä, ei ymmärrä myöskään minua. Se ehkä vaatii uhrauksia ja ajankäytön ankaruutta, mutta olkoon niin.

 

Ennätyksellistä

Kirsi Haapalan haastamana osallistun ns. sattuman sanelemaan meemiin. Säännöt ovat seuraavat:

 

1. ota lähellesi kirja tai lehti

2. sulje silmäsi

3. haparoi sanoja kohti

4. tökkää sormi tai kynä satunnaisen sivun satunnaisen sanan kohdalle

5. minne bongaamasi sana ajatuksesi vie?

6. kerro se blogissasi

7. haasta leikkiin mukaan niin monta kuin tahdot

 

Lähimpänä minua oleva julkaisu on Aku Louhimiehen Käsky –elokuvan lehdistömateriaalivihkonen ja siellä osuin sanan ”ennätykselliset” kohdalle. Ennätyksellisyydestä tulee mieleen, että miksi tiettyjä asioita mainostetaan ennätyksellisinä ja toisia ei. Harvoin puhutaan negatiivisista ennätyksistä, kuten ennätyksellinen kirvesmurhaaja. Tarkemmin ajateltuna ennätyksellisyys on käsitteenä positiivisesti ladattu.  Ennätyksellisessä on myös jotain ainutlaatuista, esimerkiksi ruisleivänsyöminen ei ole ennätyksellistä vaikka sitä söisi kuinka paljon. Kiinnostavana pidetään aina kaikkea säännöstä ja normista poikkeavaa, kuten ensimmäistä, viimeistä – ja ennätyksellistä. Loppujen lopuksi koko käsite kuulostaa lähinnä mainosmielessä keksityltä.