Ota koppi

Olen viime päivinä miettinyt monen muun tavoin, että miten elämästä on tullut niin kiireistä, ettei sitä ole aikaa enää elää? Tunnen itseni usein jonglööriksi, jolla on liikaa palloja. Kaikessa pitäisi olla hyvä ja koko ajan on huono omatunto jostain.

 

Lista on pitkä; pitäisi olla

-          hyvä ja läsnäoleva vanhempi

-          hoitaa työnsä kunniakkaasti, olla idearikas ja luova (senkin takia että joka kuukausi on maksettava alati kasvava pino laskuja)

-          kuntoilla ja urheilla sekä huoltaa sisäistä ja ulkoista olemusta

-          toteuttaa itseään

-          pitää koti siistinä

-          huolehtia lapsen läksyistä ja harrastuksista ja siitä että on ruokaa pöydässä

-          tietää mikä on hyväksi ja oikein, ja osata vieläpä katsoa kokonaisuutta jonkinlaisesta jumalperspektiivistä

-          olla hyvä läheinen ja auttaa apua tarvitsevia ja iäkkäitä sukulaisia

-          kantaa yhteiskunnallista vastuuta

-          kirjoittaa romaani (oma erityishaave)

-          Jne. jne.

 

Välillä tuntuu, ettei mihinkään osa-alueeseen ehdi keskittyä kunnolla, koska on koko ajan kiire keskittyä kaikkiin muihinkin. Mitään palloa ei saa eikä voi pudottaa. On jatkuva huono omatunto siitä, että elämä kiitää ohi ja menettää koko ajan toisaalla tehtäväkentällä jotain tärkeää.

Lihavat yksinhuoltajat

Lopetin tänään myös siivouslakkoni, joka laajeni vessanpesulakosta koko kotia koskevaksi. Vaikka Kirsi Virtanen niin Kirjamessuilla lupailikin, ei lakko tuonut tänne miestä eikä muutakaan henkilökuntaa vessaa pesemään tai olohuonetta imuroimaan.

Ehdotonta rakkautta

Olin tänään haastattelemassa turkkilaiskirjailija Serdar Özkania, jonka romaani Kadonnut ruusu (Minerva) on juuri ilmestynyt suomeksi. Aloittaessani lukemaan Özkanin kirjaa mietin aluksi, että onko tässä taas uusi Paulo Coelhon jalanjälkiä seuraava mukamystikko. Özkanin romaani osoittautui kuitenkin syvällisemmäksi teokseksi.

Keskustelin hänen kanssaan länsimaisen ihmisen tarpeesta etsiä merkitystä elämäänsä mystiikasta ja eri kulttuurien filosofioista. Özkan sanoi uskovansa, että ehdoton rakkaus on ainoa todellinen tapa saada tietoa. Me kuitenkin älyllistämme rakkauden emmekä seuraa intuitioamme, minkä lisäksi rakkautemme on usein ehdollista, jolloin se ole oikeastaan rakkautta lainkaan.

 

Asiaankuulumattomia mietteitä

Kirjamessut kirvoittivat myös seuraavia vähemmän asiaan kuuluvia ajatuksia:

-          Miksi joka paikassa pitää jakaa ilmapalloja? Eikö hauskaa voi pitää ilman ilmapalloja?

-          Miten on mahdollista että muut paitsi oman ikäluokan ihmiset näyttävät ihan samannäköisiltä keskenään? Ja loppujen lopuksi myös omanikäiset ovat kaikki ihan samannäköisiä, niin kuin sorsat.

-          Miksi ihmiset pysähtyvät keskelle tungosta laahustelemaan tai puhumaan kännykkään?

Laumoja ja laumattomia

 

Kirjamessut toivat uusia näkökulmia moniin täällä blogissakin miettimiini asioihin, kuten laumoihin, yksinäisyyteen ja masennukseen. Suurimman vaikutuksen minuun teki Maija-Riitta Ollilan pressitilaisuus, jossa hän esitteli uutta kirjaansa Lauman valta (Edita). Laumaa on totuttu pitämään negatiivisena ilmiönä, mutta Ollilan mielestä on tullut aika palauttaa lauman maine. Laumat ovat hänen mukaansa mahdollisuus jos tunnustamme myös niiden tuhovoiman. Jos haluamme takaisin vaikutusvallan kokemuksen, meidän on ensin opeteltava ymmärtämään lauman logiikkaa.

 

Laumoissa kytee arvaamatonta ja tuhoisaakin potentiaa, pienikin ihmisryhmä saattaa päätyä tekemään asioita, joita yksikään sen jäsenistä ei yksilöinä haluaisi. Kun lauma kiinnittää huomionsa johonkin asiaan, tuon asian merkitys paisuu valtaviin mittasuhteisiin. Toisaalta laumaan kuuluminen ja sen kanssa dialogin käyminen on tärkeä ihmisyyden peruskokemus. Laumavoima voi saada aikaan myös paljon hyvää, esimerkkinä vaikka erilaiset yhteiskunnalliset liikkeet.

 

Vessanpesulakko oman ajan avaimena?

 

Parhaillaan käynnissä olevat Kirjamessut ovat vuoden kohokohtani. Tänään kolusin messualuetta ristiin rastiin. Kadotin kirjapaljouden keskellä suuntavaistoni mutta eksyttyäni löysin aina jotain odottamatonta. Eräällä harharetkelläni päädyin Maailman ihanin tyttö- kirjan esittelystandille. Pisteessä esiteltiin ennakkona joulukuussa ilmestyvää Miina Savolaisen taidekirjaa, jossa kymmenen lastenkodissa kasvanutta tyttöä on kuvattu prinsessan vaatteissa muun muassa syksyisessä metsässä, omenankukkien keskellä ja vuorella. Tekijä kutsuu menetelmää voimauttavaksi valokuvaksi ja huomauttaa kirjan esittelytekstissä, että omakuvan hyväksyminen on itsen hyväksymisen vertauskuva. Kuvat olivat aivan uskomattoman hienoja ja kauniita ja teoksen artikkelit vaikuttivat mielenkiintoisilta. Jäämme odottamaan kirjan ilmestymistä.

 

Eksyin myös kuuntelemaan Kirsi Virtasen Lupa olla nainen –kirjan esittelyä siitä syystä, että minun oli pakko istahtaa jonnekin tutkimaan ohjelmalehtistä. Aluksi esitys kuulosti lupaavalta. Virtanen huomautti, että naiset halusivat kaiken; perheen, työn, uran ja oman elämän ja nyt kun se kaikki on saavutettu, ovat naiset helisemässä ja miettivät, miten siitä pääsisi eroon.

 

Sitten Virtanen ilmoitti, että hänen mielestään ratkaisu dilemmaan on se, että naiset suosiolla luovuttavat osan vastuusta miehille. Naiset kun pitävät Virtasen mielestä ihan itse kiinni käsityksestä, että vain he osaavat hoitaa vauvaa oikein eivätkä tohdi olla poissa pienokaisen luota kuin muutaman tunnin kerrallaan, sillä mitä jos isän pitäisi sillä aikaa vaikka vaihtaa tälle vaippa? Sama homma siivouksen kanssa. Virtanen kertoi, että oli itse sankarillisesti luopunut esimerkiksi vessan pesemisestä. ”Jos joku sen pesee, se en ole ainakaan minä”, hän julisti. Vastuuttamalla miestä nainen saa mahdollisuuden omaan elämään. Yksinkertaista ja nerokasta!

 

Mykkä muukalainen

 

 Kuten olen aiemminkin todennut, minusta on tullut kirjoittaja siksi, etten ole ehkä osannut puhua ääneenkään asioita. Olen opiskellut yliopistolla viestintää ja valmistunut hyvin arvosanoin. Luoja tietää että olen yrittänyt opetella viestimään, ilmaisemaan itseäni ja kertomaan Toiselle ja maailmalle, mitä ajattelen. Olen kirjoittanut kilometrien pituisia kirjeitä, runoja, juttuja, kommentteja, postauksia ja osallistunut keskusteluun kaikilla mahdollisilla areenoilla.

 

Välillä kuitenkin tuntuu, että se kaikki on ollut turhaa. Viesti ei ole tavoittanut vastaanottajaa tai sitä ei ole kuultu tai ymmärretty. Miten pontevasti yrittääkin itseään ilmaista, vastaanottaja pysyy järkähtämättömästi hiljaa. Työasiat (ja tämä blogi ja te rakkaat lukijani) ovat eri juttu, niissä olen kokenut kommunikaation aina onnistuneeksi ja töistä olen saanut parhaan ilon elämässä.

 

Ehkä nykyihmisen suurin ongelma on yksinäisyys massan keskellä. Olemme muuttaneet kaupungistumisen myötä yhä lähemmäs toisiamme, mutta silti etäisyys välillämme on kasvanut ja yhteydenpito on muuttunut lähinnä virtuaaliseksi.

Kaikilla on niin kiire saada oma viestinsä ymmärretyksi, ettei ole aikaa pysähtyä kuuntelemaan, mitä muilla on sanottavaa. Ihmissuhteet perustuvat kaupankäynnille ja Toisen ajatukset tai ongelmat kiinnostavat vain niin kauan, kun koetaan että Toisesta saattaa sittenkin olla jotain hyötyä itselle.

Notkeita riimejä ja kantaaottava kabaree

 

Olin lauantaina Kallion Maskotissa katsomassa kulttimainetta saavuttanutta Notkeaa Rottaa. Kyseessä oli kahden Vasemmistoliiton ehdokkaan vaalitapahtuma. Keikka oli sangen veikeä ja ilta onnistunut. Itse asiassa Notkea Rotta kuuluu suosikkiorkestereihini. Sanoituksissaan itähelsinkiläistä elämänmuotoa parodioivassa Notkeassa Rotassa on asennetta ja huumoria. Lisäksi kavereilla on taito vimmata keikoilla yleisönsä, joka varsin heterogeenistä. Eturivissä notkui hampaansa pudottaneita myllyverkkarierkkejä yhdessä virkeiden teinityttöjen kanssa.

 

Perhe-elämää 2000-luvulla

Työstän parhaillani parisuhdeväkivalta-artikkelia ja olen haastatellut  parisuhdeväkivallan uhreja. Se, mitä suomalaisissa perheissä 2000-luvulla tapahtuu on järkyttävää toimittajallekin. Tässä muutamia asioita, joita haastateltavani ovat joutuneet kokemaan. Haastattelemani naiset ovat kolmekymppisiä, korkeasti koulutettuja ja taloudellisesti itsenäisesti toimeentulevia naisia. He ovat kuvanneet kokemuksiaan hyvin traumaattisiksi ja ovat joutuneet turvautumaan ammattiapuun eivätkä silti vieläkään ole päässet tapahtumista yli. Voi vain miettiä, miten tapahtumat vaikuttavat heidän kapasiteettiinsa huolehtia lapsista sekä suoraan itse lapsiin. Tällaista muun muassa tapahtuu tasa-arvon ihmemaassa:

 

Floppeja ja kahinaa

Jos elämä olisi elokuva, se olisi varma floppi. Siinä olisi aivan liikaa toistoa ja surkeita juonenkäänteitä. Kukaan ei jaksaisi katsoa sitä loppuun ja kriitikot haukkuisivat sen lyttyyn huonoista roolivalinnoista, epäuskottavasta juonesta ja säälittävistä erikoistehosteista.