Olin ystäväni Jennin kanssa viikonloppumatkalla Berliinissä 33-vuotissynttärini kunniaksi. Berliinin kuuluisilla joulumarkkinoilla hattaran tuoksu sekoittui makkaran lemuun. Yhtäkkiä taivas Alexanderplatzin aukion yllä oli mustanaan säksättävistä linnuista, jotka katosivat yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin. Joulutorin taustalla loisteli televisiotorni.
Iltaisin istuimme rokkibaarissa Kreuzbergissä. Baari oli auki aamuun asti, mikä edesauttoi rentoa tunnelmaa. Kenelläkään ei ollut kiire mihinkään. Baarikeskusteluja käytiin uusien saksalaisystäviemme kanssa muun muassa siitä, kulkeeko itä- ja länsi-Berliinin raja vielä henkisesti ihmisten mielissä. Tästä ei saatu ihan selvyyttä illan sangen myöhäisestä (tai oikeastaan varhaisesta, elettiinhän jo aamua) ajankohdasta johtuen ja päädyimme puhumaan Nukkumatista, joka kuului yhteisenä hahmona meidän kaikkien lapsuuskuvastoon.
Matkalla on sopivasti irti kaikesta ja näkee oman arkensa ikään kuin vierestä. Puhuimme myös siitä, että ihmiset ovat jaettavissa ”lasi on puolitäysi”- ja ”lasi on puolityhjä” – tyyppeihin. Itse kuulun jälkimmäisiin. Pohdimme, miksi niin usein se, mitä ei ole, vaikuttaa elämään ja mielentilaan vahvemmin kuin se, mitä on. Baari-illan jälkeen olo voi tuntua tyhjältä, ei sen takia, mitä tapahtui, vaan sen, mitä ei tapahtunut. Emme näe arjen keskellä kaikkea sitä, mitä meillä on, vaan sen mitä meillä ei ole. Odotamme jotain tapahtuvaksi tietämättä oikein itsekään, mitä odotetaan.
Paluumatkalla luin lentokonessa (joka on niin ikään odottamista muistuttava välitila) HS:stä juttua odottamisesta. Jutun lähtöoletuksena oli, että kaikki ihmiset odottavat jotain, ja toimittaja oli sitten jalkautunut kuvaajan kanssa kaduille kyselemään, mitä he oikein odottavat ja miksi. Jutun idea oli hyvä, mutta mitään uutta näkökulmaa tai ajatuksia odottamisesta ei kuitenkaan saatu tuotetuksi. Lakonisena loppukysymyksenä oli, että onko se sittenkin lopulta kuolema, jota ihmiset odottavat?
Uskon, ettei pysyvää onnen tilaa voi saavuttaa, koska ristiriita on elämän perusmuoto. Onni on pikemminkin sitä, että oppii elämään tuon jatkuvan ristiriidassa olemisen kanssa. Lapset kuvittelevat, että aikuisena sitä tulee jotenkin valmiiksi ja harmoniseksi. Näin me aikuisetkin haluamme toisinaan uskoa ja jotkut siinä ehkä onnistuvatkin. Ne, jotka eivät onnistu, pettyvät, mutta toisaalta riepottelevat vastoinkäymiset, kuten erot ja pettymykset työelämässä, pakottavat eteenpäin.
Loppujen lopuksi voi olla niin, että vaikka ”lasi on puolityhjä” – ihmiset ovatkin kenties toisen leirin edustajiin verrattuna onnettomampia, selittämätön kaipuu ja tyhjyyden tunne ajaa heitä myös alati eteenpäin. Jos jokin ainakin itsestäni tuntuu ahdistavalta ja tympeältä, niin (älyllinen) paikalleen pysähtyminen.
