Markus L kommentoi edellistä postaustani ja huomautti, että eikö olekin niin, että aidon tunteen tunnisti vasta jälkikäteen. Näin asia varmaan onkin. Kerromme jatkuvasti itselle tarinaa ja poimimme siihen asioita, jotka tuntuvat siihen sopivan. Toisia asioita taas jätämme huomiotta. Ymmärtäminen on aina jälkikäteistä. Mistä tahansa menneisyyden tapahtumasta saattaakin vuosien päästä tulla elämämme perustapahtuma, josta johdamme kaiken muun. Juuri tämä tapamme tulkita tapahtumia omaan tarinaamme sopiviksi on yksi asioista, joiden takia minusta välillä tuntuu että siinä (ja elämisessä) on kyse peitetarinasta. Onko kaikki toimintamme lopulta funktionaalista, jotain hyvinkin yksinkertaista päämäärää kohti suuntautuvaa toimintaa, ilman että itse sitä aina tiedostamme?
Etsiskelin tänään netistä materiaalia tunne-elämää käsittelevää juttua varten. Kiinnitin huomiota siihen, että artikkeleja, joissa neuvottaisiin miten ihastumisesta,tai muusta tunteesta toipuisi ja pääsisi eroon tai yli, on äärimmäisen vähän. Niitä löysin vain yhden, ja sekin oli muutaman ranskalaisen viivan mittainen. Tämä kertonee siitä, miten itsetarkoituksellisen hyvänä asiana näitä tunteita kulttuurissamme pidetään, vaikka ne aiheuttavatkin usein kärsimystä.
Esimerkiksi:
- Ihastuminen saa ihmisen taantumaan. Hän yrittää tiedostamattaan herättää menneisyyden henkiin ja korjata lapsuuden traumat.
- Oireet muistuttavat läheisesti mielenhäiriötä.
- Niistä paranee yleensä parissa vuodessa.
- Toisinaan sairaus saattaa johtaa riutumiseen, masennukseen ja jopa kuolemaan. Luin jokin aika sitten tutkimuksesta, jonka mukaan anoreksiapotilaat paranevat ihmissuhteen ansiosta. Ihmettelin tutkimustulosta. Mielestäni asia on päinvastoin. Tytöt riuduttavat itsensä sydänsurujen takia.
- Koska tunteet kumpuavat jostain hyvin syvältä, ei ole mitään takeita siitä, että ne olisivat edes meidän. Ne voivat yhtä hyvin olla evoluutiota, biologiaa tai muiden ihmisten meihin varhain jättämiä jälkiä ja arpia.
- Ne tuottavat tunteen, että olemme jotenkin vajaita ilman niiden kohdetta. Ne luovat piinaavan illuusion, että jotain tärkeää ja merkittävää jää tapahtumatta, elämä karkaa toisaalle, ellei tunteiden kohde antaudu dialogiin kanssamme.
Tunteisiin suhtaudutaan postmodernissa yhteiskunnassa jonkinlaisina uskonkappaleina. Maailma ympärillämme on jo rationalisoitu puhki, joten ainoa mitä voimme ihmetellä, ovat omat tunteemme. Siinä mielessä ne ovat kuin jäänne ajoilta, jolloin oli tavanomaista nähdä ihmeitä ja ilmestyksiä. Ehkä ne juuri siksi kiehtovat meitä niin loputtomasti.
Ihmisen identiteetti on nykyään jatkuvassa liikkeessä. Päällekkäisiä rooleja on useita, ja koska ihmiset muuttuvat, tai ainakin löytävät itsestään jatkuvasti uusia puolia, on suhteistakin tullut häilyvämpiä. Loppujen lopuksi kaikki toivovat, että heidät nähtäisiin juuri sellaisina kuin mitä he todella ovat (tai kuvittelevat olevansa). Ongelma on vain siinä, millaisina.
Richard Yates kuvaa romaanissaan Revolutionary Road kohtauksessa, jossa April on juuri ajautunut seksiin miehen kanssa, osuvasti modernin ihmisen paradoksia:
” Älä esitä arvoituksia”, Shep kuiskasi.
”En esitäkään. Minä en ihan totta tiedä kuka sinä olet”. ”-” ”Ja vaikka tietäisinkin”, April sanoi, ”siitä ei valitettavasti olisi mitään apua, koska minä en tiedä kuka olen itse.”
Muutamat blogini lukijoista ovat kommentoineet, että suhtaudun tunteisiin kylmän analyyttisesti, jopa kyynisesti. Tämä ei mielestäni pidä paikkaansa, vaan asia on pikemminkin päinvastoin. Tunteet kummastuttavat (ja pelottavat !) minua, ja tarkastelen niitä siksi mielelläni. Yritän pilkkoa ja paloitella ne osiin, jotta ymmärtäisin, mikä niissä on todellista. Toivoisin ehkä myös, että joku todistaisi minun olevan väärässä.
Pohjimmiltani uskon, että tunteissa saattaa hyvinkin piillä ratkaisu suurimpaan osaan kysymyksistä.
Olen kokeillut kahdenlaista tunteisiin suhtautumista. Olen suhtautunut niihin kuin uskontoon ja seurannut niitä kaikessa. Lopputuloksena oli kärsimystä ja, jälkikäteen katsottuna, vääriä valintoja ja huonoja ratkaisuja, arpia, halkeamia, murtumia ja surua.
Olen kokeillut myös järkeen nojautumista tunteiden kustannuksella. Tulokset eivät olleet sen vakuuttavampia, vaan ehkä jopa vieläkin surkeampia. Huomasin tehneeni vastoin intuitiotani ja ”todellisia” tunteitani siksi, että olin päättänyt toteuttaa tiettyjä elämän projekteja järkevästi. Jälleen lopputuloksena oli pettymyksiä – ja kyynisyyttä. Omituisinta on, että usein suhteeseen kätkeytyvät ongelmat näkee selkeästi heti alkumetreillä. Sitten ne ikään kuin unohtaa tai torjuu.
Nyt olen palannut takaisin alkuun. Ajattelen, että ehkä tunteissa pohjimmiltaan onkin jotain metafyysisempää, jotain uskonnollista kokemusta muistuttavaa, sellaista kuin Madonnan kappaleessa Like a Prayer. Ehkä ne eivät olekaan vain takautumia ajalta, jolloin olimme vielä muiden ja ympäristön armoilla, sukupolvet siirtävät nimittäin tunnesolmunsa seuraaville.
Ehkä tunteet kaikesta huolimatta ovatkin olemassaolon ja tietoisuuden ydin. Ehkä me vain välillä eksymme valetunteiden labyrinttiin, jossa emme saa kosketusta todelliseen itseemme, ja siksi valitseminen ja tunteiden käsittely, ja niiden kanssa eläminen, on niin vaikeaa.
“arpia, halkeamia, murtumia ja surua”… kestävyydeksi (fyysisen tavaran) ylensä ajatellaan juuri ettei tule halkeamia tai murtumia, mutta onko esim superpallo, geeli klöntti sittenkin kestävempi kuin esim kivi tai tiili – se kestää kolauksia muuttaa muotoaan, muodon muuttuessa muuttaa energian esim lämmöksi mutta palautuu.
en oikeastaan edes tiedä mitä ajattelin tolla analogialla sanoa – ehkä sitä että kova ja kestävä, jäykät rakenteet äkkiä ja helposti mieltää pysyvämmiksi kuin ne oikeasti ovatkaan kun taas löysät, elastiset, “vähän ehkä noinkin tai sitten näin”-mielipiteet voivatkin olla ns kovempia kuin kovat asiat.
* ehkä on helpompaa tehdä itsellee kova kuori kuin olla elastinen kuoreltaan ja muotoutua sopivaksi ympäristöön – se on miten maailman hahmottaa onko itseys materiaalina itseys (elastinen) vai onko muoto itseys (kova)
samaa ideologiaa voi löytää yhteiskunnasta hyvin mennessä lait kovenevat yhteiskunnanrakenteet jäykistyvät, lisää valvontaa ja lisää pakkokeinoja, kun laman kieppeillä arvot pehmenevät ja ei yhteiskunnan ilmeneminen pehmistyy.
harvinaisen sekaista tekstiä taas
Entä jos totuus löytyy – paitsi kaurapuurosta? – näiden kahden vaihtoehdon välistä: järki JA tunteet, tunteet JA järki? Päähämme on rakennettu ajatus, se ei-omamme, että jompikumpi vie kuitenkin aina toinen toista enemmän. Vie vaikka kuten pariairokaksikossa, tasaisin vuorovedoin, vaikka epäilen, etteivät ne vuorovedot aina niin tasaisia ole, eikä elämä mikään soutustadion ilman akanvirtoja/ukonvirtoja.
Viime kädessä kysymys kai on jotakin sinne päin kuin: kuinka paljon elämäänsä tulisi hallita, kun sen kokonainen hallitseminen on kuitenkin mahdotonta. Ihmiset, jotka eivät antaudu sattumalle, kohtaavat sattuman tahi muun johdatuksen kuitenkin jossakin vaiheessa. Erakoituneet, kuolleet ja vuosiksi muumioituneet vanhuksetkin – jonakin satunnaisena päivänä sanomalehdet alkoivat kasaantua oven taakse.
Fiilis lienee se, milloin heittäytyä, ja järki se, pakkaako laskuvarjon mukaan. Fiilis silloin, vetääkö laskuvarjon narusta, järki se, joka kertoo, että narusta vetämällä sen saa aukeamaan. Fiilis muistuttaa, että onhan vielä varavarjokin, vaikka vauhti jo kiihtyy ja maankamara lähenee, järki miettii, että jos päävarjo petti, niin mitä takeita on varavarjostakaan.
Aikamme on paitsi ylitunteellinen, myös ylirationaalinen, yhtä aikaa. Ja ennen kaikkea – kuten viisaasti mainitsit – tunnistamista karttava. Vain tunnistaminen synnyttää aikaa ja ikää myöten järjelle ja tunteelle niiden keskinäisen tanssin rytmin, sellaisen, jossa kärsii katsoa itseään sekä eteen- että taaksepäin.