Sofi Oksasen Finlandia-palkittu Puhdistus-romaani (WSOY, 2008) kuvaa Viron lähihistoriaa yhden perheen kohtalon kautta. Näytelmästä itsenäiseksi teokseksi laajentunut tarina on sekä kipeä rakkaustarina että tarkkanäköinen valtasuhteiden kuvaus. Yhteiskunnallinen tyrannia murtaa verisiteet ja tekee sisaruksista toisensa vihollisia. Lopulta valta vaihtuu Virossakin, mutta alistussuhteet pysyvät. Valtaa ylläpidetään häpeällä ja naisten ruumiiseen tunkeutuvalla väkivallalla. Edellisen sukupolven naisia raiskattiin ja kidutettiin kuulusteluissa, seuraavan sukupolven tyttöjä myydään ulkomaisiin bordelleihin. Häpeä kulkee sukupolvelta toiselle.
Oksanen on mestarillinen kertoja, joka osaa kuvata nimeämättömiä tunteita kärpäsen liikkeiden kautta. Ainoastaan hienon romaanin loppu asiakirjaluetteloineen jää hieman ontoksi. Oksasen romaani on saanut paljon huomiota myös Virossa. Erään virolaisen toimittajan mielestä virolainen ei olisi voinut kirjoittaa yhtä tarkkanäköistä romaania maan tapahtumista, koska ne ovat vielä niin lähellä. Puhdistus on ensimmäinen teos, jolle on myönnetty Finlandia-palkinnon lisäksi myös Runeberg-palkinto.
Koko kansan kosmonautti
Katri Lipsonin Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkinnon voittanut Kosmonautti-romaani (Tammi, 2008) oli sekin Finlandia-ehdokas. Murmanskiin sijoittuva teos on kertomus pienten poikien hauraista unelmista ja niiden traagisesta lopusta aikuistumisen kynnyksellä. Samalla se kertoo kielletystä rakkaudesta, joka sitoo kohtalot omituisesti toisiinsa. Lipson kuvaa tarkkanäköisesti 1980-luvun neuvostotodellisuutta jättimäisine kerrostaloineen ja kaalisopantuoksuisine rappuineen. Toinen tarinan pojista kirjoittaa koulussa aineen, jossa kertoo haluavansa isona kosmonautiksi. Pojasta leivotaan neuvostopropagandan keulakuva, nuori Juri Gagarin. Haave nähdä maa kuusta käsin rinnastuu kaipaukseen, rakkauteen, joka on aina toisaalla. Romaanin ajatuksen mukaan ikuisuuteen voi valita elämästään mukaan vain yhden hetken, johon saa jäädä ikuisiksi ajoiksi. Usein se hetki on arkinen ja katoava, mutta silti elämän haikea kauneus tuntuu kiteytyvän juuri siihen. Lipson on taitava tavoittamaan tällaisia hetkiä tekstissään.
Lapsuus tyranniäidin varjossa
Marko Kitin Meidän maailma (Arator, 2008) ylsi niin ikään Runeberg-ehdokkaaksi. Romaani on erikoinen kuvaus kahdesta poikalapsesta, joita tyrannimainen äiti pitää vankinaan pienessä kerrostaloasunnossa. Romaanin kertojanäkökulma on lapsen. Veljesten maailma rajoittuu lastenhuoneeseen ja sitä rytmittävät äidin julmat ja arvaamattomat lait ja rangaistukset. Pojat ovat hyvinvointiyhteiskunnan huutolaislapsia, he eivät tiedä muusta kuin omasta synkästä todellisuudestaan, johon lapsen mielikuvitus luo kuitenkin merkityksiä. Pelolla alistetut lapset eivät uskalla kertoa äidin väkivallasta edes naapurin mummolle. Vanhemman ja äidin tyranninvalta lapseensa on tabu. Osa tapahtumista on kuvattu aikuiseksi varttuneen miehen takautumina menneisyyteen. Romaani on kipeä ja osuva kuvaus lapsuudesta julmuuden varjossa ja siitä selviytymisestä.
Häpeä perintönä
Maria Peuran Vedenaliset (Teos, 2008) kertoo Kitin romaanin tavoin eristyksissä kasvaneesta tytöstä ja tämän yrityksistä irtautua menneisyydestä ja löytää oma laumansa. Päähenkilö Mirja on kalastajien tytär, joka on asunut lapsuutensa saaressa. Isä ei päästänyt tyttöä kouluun, mutta opetti tälle veden tajun. Tyttö kantaa mukanaan perhesalaisuutta, joka saa ruumiillisia ja kipeitä muotoja. Tyttö pakenee vaiettuja asioita ja lapsuuttaan alkoholiin ja sekaviin ihmissuhteisiin.
Peuran kieli on rikasta ja hän kuvaa hienosti saarta ja sitä ympäröivää vedenalaista maailmaa. Vedestä ja merihevosista tulee alitajunnan merkitsijöitä, jotka tavoittavat sellaisiakin kerroksia, jotka eivät helposti sanoiksi taivu. Loppu tuntuu kuitenkin päälle liimatulta ja töksähtävältä ja osa romaanin teemoista jää ikään kuin kesken.
Hullunkurisia perheitä
Mari Mörön romaani Paikkaa ja mieltä (WSOY, 2008) on satiirinen kuvaus nykyajan perheestä, jossa avioero halutaan hoitaa tyylikkäästi ja ex-puolisot jäävät asumaan saman katon alle. Nainen perustelee ratkaisua lasten edulla, mutta lopulta kyse on uusavuttomuudesta. Mörö kuvaa perheen kautta nykyajan ihmisen haluttomuutta ja kyvyttömyyttä tehdä valintoja. Tasa-arvosta on tullut sitä, että kaikki saavat olla yhtä itsekkäitä. Aputyövoimalle on romaanissa kysyntää, sillä perheet haluavat ulkoistaa kaiken pihatöistä lastenhoitoon. Mörö ei kuitenkaan osoittele, vaan kuvaa ironisesti elämänmenoa eroperheiden ja uusavuttomien kansoittamassa lähiössä.
Julkaistu Nykypäivässä 13.3.2009. Alkuperäislähde mainittava lainattaessa.
