Eräs ystäväni on käynyt psykoterapiassa seitsemän vuoden ajan, maannut sohvalla ja kuunnellut terapeutin kahinaa, maiskutusta ja vatsan kaikuja takanaan. Usean vuoden sohvalla pötköttelyn päätteeksi terapeutti antoi ystävälleni seuraavan neuvon: Rakasta itseäsi niin muiden suhtautuminen sinuun muuttuu.
Ystäväni mietti, että tämänkö neuvon takia hän oli maksanut tuhansia ja tuhansia euroja terapiamaksuja. Saman hän oli lukenut jo 9-vuotiaana itsehoito-oppaasta. Kätkeytyikö terapeutin neuvoon sittenkin jokin salattu syvällisyys? Oliko se kuin zeniläinen opetus, jota pitäisi pyöritellä auki, ja maistella ja tutkiskella sitä sydämessä?
Ystäväni alkoi miettiä itsensä rakastamisen olemusta. Useinhan sanotaan, että kaikki on omasta asenteesta kiinni. Tämän teorian mukaan vika ei siis ole maailmassa, vaan ihmisessä itsessään, tarkemmin ottaen tämän asenteessa.
Mutta jos itseään pitäisi rakastaa siksi, että sitten muutkin rakastaisivat takaisin, niin eikö se tarkoita että itsensä rakastaminenkin on pohjimmiltaan välineellistä toimintaa, ei niin sanottua ehdotonta rakkautta? Ja jos muut rakastavat sitä, joka rakastaa itseään, niin silloinhan myös vastarakkaus on välineellistä, ei ehdotonta. Onko muunlaista rakkautta kuin itsekästä olemassakaan? Onko kaikki rakkaus laskelmoitua?
Sisältyikö itsensä rakastamisen neuvoon jopa jonkinlainen imperatiivi, käsky? Oliko itsensä rakastaminen se oikea, positiivinen asenne, joka jokaisen kansalaisen tulisi omaksua? Jotta muidenkin olisi helpompi rakastaa takaisin, ja voitaisiin tanssia piirileikkejä ja heitellä kukkia?
Ja mitä se itsensä rakastaminen lopulta tarkoittaa käytännössä? Ystäväni mielestä hän kyllä rakasti itseään, ehkä hieman vinolla ja mustan huumorin sävyisellä tavalla, mutta kuitenkin. Rakastiko hän itseään jotenkin väärin? Väärällä asenteella?
Toinen yleinen hokema on, että asioita pitäisi käsitellä. Mutta miten? Jauhamalla niistä vuosikausia terapeutin sohvalla, jolta näkyy pala naapuritalon kattoa? Hakkaamalla nyrkkeilysäkkiä? Kohtaamalla menneisyyden avaintapahtuma ”tunnetasolla”, kuten terapeutti vastaisi? Terapeutin mukaan tämä mystinen kohtaaminen on hyvin tuskallista: vaihtoehtona on siis joko kohdata avaintapahtuma (tuskaa) tai olla kohtaamatta sitä (tuskaa). Entä jos tapahtumaketju alkoikin paljon kauempaa kuin tuosta mystisestä ”avaintapahtumasta”? Kuinka pitkälle sitä olisi seurattava? 1600-luvulle asti vai kauemmas?
Jos tämän parempia kliseitä eivät pysty tuottamaan edes mielenterveyden ammattilaiset, niin paljoa toivoa ei kannata laskea psykoterapeuttien sohvalle.
kaipa se on vaihdollista toimintaa siis toi rakkaus, seurailee maailmaa ympäriltään niin mammat valittaa läheisyyden puutteita, miehet muita puutteita siis parisuhteissa. ehkä joku vanhempi-lapsi, suhde voi olla lähellä pyyteettömyyttä. no tosin lapsikin sitten menee moodiin “..mää haluun..(+itku potku raivari)” ja vanhemmat lahjoo “oos nyt kiltisti” ..
ehkäpä koko pyyterettömyys ja valheellinen ideaali romaatinen käsitys ihmisten vuorovaikutuksesta on fuulaa, kaikki tahtoo jotain ja kaikki on neuvoteltavissa tai sovittavissa. tosin tämä pointti pitäisi jotenkin nostaa esiin että unohdettaisiin koko “ideaalin rakkauden” harha, ja tyytydään raadolliseen realitodellisuuden tarjoamaan. kaikki tahtoo jotain jos löytyy sopivat tahto-ja-tarjoamat, sittenhän kaikki on jees.
jellona
Kiitti kommentista!
Ei vanhemman ja lapsen välinen suhde ole perusluonteeltaan yhtään sen vähemmän itsekäs kuin muutkaan suhteet, asia on pikemminkin päin vastoin. Ylipäätään halu saada lapsi on itsekästä, ja sitten se, että omaa lasta rakastaa ja suosii eri tavalla kuin muiden lapsia todistaa, että kyseessä on läpeensä itsekäs projekti.
Tietysti on mahdollista rakastaa myös lasta, ja lähimmäistä, pyytettömästi – ehkä. Voi olla, että pyyteettömästi rakastamalla odottaakin salaa jonkinlaista palkintoa, jolloin päädytään taas itsekkäisiin motiiveihin.
niinpä kaipa sitä avustusjärjestöjen toimijoillakin on jotain omia vaikuttumiaan valtaa, “oon-niin-hyvä-ihminen”.
en ole kyllä ajatellut lapsen haluamista itsekkäänä toimintana mutta kun sitä oikein ajattelee niin kaipa sekin tunnusmerkistöt täyttää.
* se olisikin aika hyvä veto jos toi itsekkyys ja vaihdannan sisäsyntyinen merkitys ihmissuhdedynamiikkaan tulisi julkiseksi, olen useasti saannut omituisia mulkaisuja kun olen nostanut tätä problematiikkaa julki keskusteluun (esim. baarissa) jos se olisi selvä homma kuin kaupan kassalla maksaminen niin kaikilla olisi helpompaa (enkä siis puhu seksin ostamisesta) että jokainen haluaa jotain ja alitajuisesti käydään kauppaa omien halujen ja omien tarjoaminen tiimoilta toisten kanssa.
kortit pöytään perkele ;D
Jellona