Olen sulkenut Fb-tililini ainakin joksikin aikaa. Ne jotka haluavat, tietävät mistä minut löytävät. Sulkisin tämän bloginkin, mutten tiedä miten se tapahtuu. Tietääkö joku muu? Entä jos tämän sulkee, niin voiko blogin vielä halutessaan avata uudelleen? Säilyvätkö vanhat sisällöt?
Sikamaista priorisointia
Suomessa sikainfluenssarokotuksissa on epäonnistuttu surkeasti. Sikainfluenssaan on menehtynyt liian myöhään aloitettujen rokotusten takia jo ainakin 11 henkilöä. Jos tällainen määrä kansalaisia kuolisi onnettomuudessa, järjestettäisiin asiasta virallinen tutkinta. Mediassa muistetaan mainita kuolemantapauksien kohdalla, että useimmilla menehtyneillä oli pitkäaikaissairauksia. Kuitenkaan uhrit eivät menehtyneet pitkäaikaissairauteen, vaan nimenomaan sikainfluenssaan, joka olisi ollut rokotteella ehkä estettävissä. Lisäksi muistutetaan, että tavalliseen kausi-influenssaan menehtyy vähintään tuhat ihmistä vuodessa. Erona tässä on kuitenkin se, että kausi-influenssaa vastaan on tähän mennessä saanut halutessaan rokotuksen.
Toiseksi sikainfluenssarokotteen riskiryhmäluokitus on täysin mielivaltainen. Esimerkiksi isosta leikkauksesta toipuva potilas, jolla on useita riskiryhmäluokituksen sairauksia, ei rokotusta saa jos on yli 65-vuotias. Silti sikainfluenssan uhreista ainakin kolme on ollut yli 70-vuotiaita pitkäaikaissairaita.
Mikä logiikka tässä on? Tunnustaako tauti ikärajaa? Tänään asiassa kirjoitetaan myös HS:n mielipidepalastalla. Voisiko joku esittää tämän priorisoinnin lääketieteelliset perusteet julkisesti? Kuka ottaa vastuun, jos yli 65-vuotias esimerkkipotilas saa sikainfluenssan rokotuksen viivästymisen takia ja menehtyy? Halutaanko tällä sanoa, että alle 65-vuotiaiden henki on tämän rajapyykin jo ylittäneiden henkeä arvokkaampi yhteiskunnan silmissä?
Erityisen huolestuttavaksi tilanteen tekee se, että pääkaupunkiseudun sairaaloilla on jo nyt resurssipulasta johtuvia vaikeuksia hoitaa sikainfluenssapotilaita. Jos sairaalapaikoista tulee pula, käytetäänkö niidenkin jaossa samoja priorisointiperiaatteita kuin rokotuksissa? Onko tällainen priorisointi tullut suomalaiseen terveydenhoitoon jäädäkseen?
Vapaa viranomainen
Tässä eräänä päivänä silmiini osui Hesarissa sana ”viranomainen”. Jotenkin tykästyin sen vanhahtavaan kaikuun. Viranomainen muistuttaa 70-luvun pitkistä käytävistä ja leivästä, joka oli yhtä pitkä kuin kapea.
Kuinka paljon simpanssikertoja voi tietää?
Koska kärsin lihottavasta unettomuussyndroomasta, ajattelin pohtia simpanssin kertojapositiota vielä hieman tarkemmin.
Olisiko simpanssini ns. kaikkitietävä simpanssi? Näkisikö se tilhen ja pallin sisäiset mielenliikkeet ja tunteet (onko pallilla sellaisia)? Tietäisikö se tilhen suunnittelevan uuttaa pallille syöksyä silloinkin, kun mikään ulkoinen liikehdintä ei siihen viittaa? Vai olisiko pääfokalisoituna sitten palli, tuo umpimielinen jurottaja? Miten selitän lukijalle sen, että simpanssi tietää kaiken tämän tilhestä ja pallista? Minulle on vastattu, että jos kerronta on hyvin pedattu, tällaiset kysymykset ratkeavat ikään kuin itsestään. Olen lukenut teoksia, joissa kertoja syntyy vasta puolivälissä tarinaa. Mistä hän tietää sen kaiken vanhemmistaan ja näiden ystävistä, jonka on juuri kertonut?
Entä mikä olisi simpanssikertojan etäisyys tapahtumiin? Tarkastelisiko se niitä hyvin läheltä, ikään kuin osallisena, eräänlaisena näkymättömänä kolmantena pyöränä?
Vai kuvailisiko se tilhen ja pallin tarinan etäisyyden päästä, lintuperspektiivistä (mikä olisi kyllä tilhen asia)?
Mikä olisi simpanssikertojan ajallinen etäisyys tapahtumista? Kuvailisiko se esimerkiksi Afrikan viidakossa todistamaansa tapahtumasarjaa, jota haikeana ja vanhana simpanssina nyt häkissä muistelee? Vai tapahtuuko tilhen ja pallin välinen dramatiikka nykyhetkessä, preesensissä, aivan simpanssin silmien edessä? Tihrusteleeko se tilheä ja pallia häkkinsä raosta? Onko se tirkistelijä?
Paviaani kertojana
Olen löytänyt Tilhi pallilla -teokseni kertojaposition. Aluksi kaavailin, että kertoja paljastuu lukijalle vasta lopussa ja osoittautuu Korkeasaaren simpanssiksi. Onneksi Facebook-ystäväni varoitti minua ajoissa uhkaavasta sekaannuksesta. Korkeasaaressa nimittäin ei ole simpansseja. Niinpä ajattelin rakentaa kertojasta punapersepaviaanin, joka kuvittelee olevansa simpanssi. Näin saadaan kertojaan lisäelementtinä jännittävää epäluotettavuutta.
Olen myös päättänyt alkaa ovelasti käyttää tilhiä pallilla eräänlaisena sanontana muissakin teksteissäni. Esimerkiksi reportaasiin voisin ujuttaa tällaisen kielikuvan: ”Ministeri näytti neuvottomalta kuin tilhi pallien välissä”.
Kirjajutussa taas voisin käyttää tätä: ”Kerronta pyrähteli kuin tilhi pallilta toiselle.”
Politiikan uutisen sopisi puolestaan tämä: ”Hän vaihtoi puoluetta kuin tilhi pallia.”
Ja yleislaatuisena sananlaskuna käy vaikkapa tämä: ”Tilhi pallinsa valitsee.”
Miten minusta tuli sika
Opettavainen eläinsatu
Muodonmuutokseni siaksi oli kivuton. Se alkoi vaihdettuani sydäntä sikalan isoimman emakon kanssa. Minun sydämeni sykki porsaita imettävän sian rinnassa ja puhui sialle rakkauden sanoja. Sika ei niitä ymmärtänyt. Onnellinen sika.
Jouluna sikaa syötiin kaikissa Suomen joulupöydissä. Niin suuri oli sydämen rakkaus, että siitä riitti jokaiseen pöytään. Seuraavana päivänä ihmiset ripuloivat ja saivat ruoansulatusvaivoja, aseman kellon lyödessä kuutta apteekin edessä kiemurteli pitkä jono.
Minä näin unessa Ville Valon ja yön aikana takapuoleeni oli kasvanut saparo. Kun sorkat murtautuivat ulos käsistäni, minun oli lopetettava kirjoittaminen. Kärsästäni lähti vain vinkauksia, sanoiksi ei kärsä enää taipunut.
Mietin, sanooko sika röh röh vai oink oink? Entä olinko sika vai possu? Possu seikkailisi elokuvissa kaupungilla ja sen kaulaan sidottaisiin rusetti hampurilaisbaarissa. Se oli silti alusta asti selvää: minä olin sika.
Imin kärsälläni olutta ja ihmiset heittelivät minulle omenoita, joita nappasin harjaantuneesi kärsälläni. Röyhtäilin vastaukseksi, kasvattelin karvoja. Ryhdyin lihotuskuurille, keräsin ihraa nahkani alle, joka oli niin parkkiintunutta, ettei siitä saataisi edes kenkiä. Olin turha ja tuottamaton sika. Olin vastahankainen ja vastuuton. Älkää minua syyttäkö, en minä tätä valinnut, sikamaisuus on synnynnäistä niin kuin sukupuoli. Minä olin sukupuoleton. Puhdas sika.
Psykoterapiaa Rautatientorille
Terapiaa pidetään jonkinlaisena nykyajan ihmeparannuskeinona. Terapian taikasanojen ajatellaan parantavan kaiken, kunhan ne vaan löydetään. Psykoterapian kannattajat suhtautuvat aatteeseensa uskonnollisella hurmoksella. He ajattelevat psykoterapian kritisoijien kärsivän itse traumasta, jonka he purkavat torjumalla psykoterapian ilosanoman. Krittiikki ei voi tämän näkemyksen mukaan kummuta esimerkiksi siitä, että intensiivinen kolmen vuoden psykoterpapia maksaa noin 17 000 euroa.
Näin ollen ehdotan, että Rautatietorin vesivahinkoa korjaamaan ei kutsuta insinöörejä, vaan psykoterapeutteja. Psykoterapeutti voisi sitten 70 euron tuntiliksalla analysoida, mikä oikeastaan oli se 70 vuotta vanha putki, joka petti? Pitäisikö putken ikä tulkita esimerkiksi viittauksena talvisotaan, jonka alkamisesta tulee kuluneeksi 70 vuotta?
“Suomalainen äiti on perhenainen”
Isyystutkija Jouko Huttunen puhuu tämän päivän Helsingin Sanomissa (2.11.2009) suomalaisesta isyydestä. Isästä puhuessaan hän tulee väistämättä puhuneeksi myös äidistä. Voi esimerkiksi pohtia, mitä tapahtuu kun isät ovat vaarassa etääntyä perheestä sillä ”työelämä vaatii veronsa ja isät tuntevat huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä”. Kuka silloin seisoo perhelaivan komentosillalla?
Parhaiten isän ja äidin eri rooliodotukset tulevat näkyviksi, jos Huttusen puheessa korvaa jokaisen ”isä” tai “mies” – sanan naisella tai äidillä. Kokeillaanpa:
”Naisella on lupa olla lasten kanssa.”
” Naiselle perhe on arvokas asia, vaikka käytännön toteutus jäisikin hieman vajaaksi.”
” Huttusesta on hyvä, että äidit irrottautuvat hetkeksi työstä ja rauhoittuvat lapsen syntymän yhteydessä.”
“Työelämän ulkopuolelle joutuneet (äidit) eivät ehkä jaksa puuhata lastensa kanssa, vaikka aikaa olisi.”
”Vaikka liitto päättyisi eroon, moni nainen pitää silti kiinni äitiydestään.”
