Opettavainen eläinsatu
Muodonmuutokseni siaksi oli kivuton. Se alkoi vaihdettuani sydäntä sikalan isoimman emakon kanssa. Minun sydämeni sykki porsaita imettävän sian rinnassa ja puhui sialle rakkauden sanoja. Sika ei niitä ymmärtänyt. Onnellinen sika.
Jouluna sikaa syötiin kaikissa Suomen joulupöydissä. Niin suuri oli sydämen rakkaus, että siitä riitti jokaiseen pöytään. Seuraavana päivänä ihmiset ripuloivat ja saivat ruoansulatusvaivoja, aseman kellon lyödessä kuutta apteekin edessä kiemurteli pitkä jono.
Minä näin unessa Ville Valon ja yön aikana takapuoleeni oli kasvanut saparo. Kun sorkat murtautuivat ulos käsistäni, minun oli lopetettava kirjoittaminen. Kärsästäni lähti vain vinkauksia, sanoiksi ei kärsä enää taipunut.
Mietin, sanooko sika röh röh vai oink oink? Entä olinko sika vai possu? Possu seikkailisi elokuvissa kaupungilla ja sen kaulaan sidottaisiin rusetti hampurilaisbaarissa. Se oli silti alusta asti selvää: minä olin sika.
Imin kärsälläni olutta ja ihmiset heittelivät minulle omenoita, joita nappasin harjaantuneesi kärsälläni. Röyhtäilin vastaukseksi, kasvattelin karvoja. Ryhdyin lihotuskuurille, keräsin ihraa nahkani alle, joka oli niin parkkiintunutta, ettei siitä saataisi edes kenkiä. Olin turha ja tuottamaton sika. Olin vastahankainen ja vastuuton. Älkää minua syyttäkö, en minä tätä valinnut, sikamaisuus on synnynnäistä niin kuin sukupuoli. Minä olin sukupuoleton. Puhdas sika.
