Löysin koneelta vuonna 1997 kirjoittamiani Meksikon matkakuvauksia ja tarinoita, oikein gonzojournalismin helmiä! Hihittelin näiden tahattomalle ja tahalliselle komiikalle. Pitää muistaa, että Mexicossa on aina vähän tapana värittää tarinoita. Jutut vilisevät pieniä kirjoitusvirheitä, mutten viitsi nyt niitä editoida jottei gonzosävy häviäisi. Tuo eka pätkä julkaistiin vuonna 1997 Like-uutisissa Mexico-reportaasini yhteydessä.
Saippuaoopperaa vesisateessa
Meksiko-cityn tummalta taivaalta putoilee sadepisaroita loistohotellin eteen kokoontuneen kuvausryhmän niskaan. Kahvimuki kädessä seisova ohjaaja katsoo neuvottomana taivaalle. Meikkaajat ryntäävät minihameessa värjöttelevän päätähden luo ja sutivat kiireesti lisää puuteria tämän kasvoille. Sadepisarat ehtyvät ja ohjaaja haukkaa huojentuneena donitsia. Kohta voivat kuvaukset alkaa.
Saippuaooppera Tu y Yo:ta purkitetaan päivittäin ja se pyörii Meksikon teeveessä joka päivä samaan aikaan. Maan kuuluisin saippuaooppera on kuin suurella tunnepaatoksella tehty Kauniit ja Rohkeat, siinä itkevät ja raastavat hiuksia niin miehet kuin naisetkin. Kaikki sankarit ja sankarittaret ovat salskeita, elegantteja ja rikkaita. Heissä virtaa vaalea espanjalainen verenperintö, tummia intiaaneja heidän joukostaan ei löydy.
Viimein paikalle kaartaa punainen urheiluauto. Ratista vapautunut avustaja ryntää virvokkeiden pariin ja kuvaukset voivat alkaa.
Pieneen kuvantarkkailukoppiin on ahdettu viisi ihmistä, jotka kaikki tuijottavat jännittyneitä harmaita kuvaruutuja. Tres, dos, uno, acción, ja ruutuihin ilmestyy lähikuva sarjan naistähdestä dramaattinen ilme kasvoillaan. Hän aloittaa pitkän monologin, jonka tahdissa hänen sieraimensa väräjävät. ” Poikki” kiirii kuulokkeita pitkin ja avustajat kiirehtivät lisäämään lakkaa naisen tuulessa liehuviin hiuksiin. Klaffia kolautetaan taas. Kuvaan ilmestyy kohtauksen edetessä myös mies, joka tuijottaa naista tuimasti. Kiivaan sanaryöpyn päätteeksi nainen repeää nauruun. Ohjaaja pysäyttää päätään pudistellen kamerat. Kestää jonkin aikaa ennen kuin nainen tavoittaa taas vanhan kohtalokaan vireen. Vielä muutama otos, ja ohjaaja on vihdoin tyytyväinen.
- Miten sanotaan valmis kielelläsi, kysyy ohjaajan assistentti.
- Valmis, vastaan.
- Vjalmis, vjalmis, toistelevat kuvantarkkailijat ja nauraa rätkättävät. Sana jäi elämään Tu y Yon luojien kielille.
- Inhoan tätä työtä. Kumpa olisin merenrannalla, paljastaa assistentti kuiskaten.
Viikkoa myöhemmin pientä rantaravintolaa pitävän perheen naiset kokoontuvat hyvissä ajoin bambupuisen tiskin taakse. Katoksen alle ripustetuissa riippumatoissa asuvat matkailijavieraat ovat rannalla ihastelemassa Tyynenmeren auringonlaskua. Perheen isoisä pitää silmällä lapsia, jotka telmivät rantahiekalla. Maria, perheen äiti, avaa tv:n jo hyvissä ajoin. Yksi onneton rannalla maleksija eksyy tiskille ja pyyttää kookosmaitoa.Maria valmistaa sen katse tiukasti kuvaruutuun kiinnitettynä. Viimein mustavalkomatkatelevisiosta kaikuu tropiikin tummuvaan iltaan Tu y Yon tunnussävelmä Tu y Yo. Perheen naiset huokailevat ja päivittelevät juonen käänteitä. Perheen miehet antavat naisten katsoa sarjaansa rauhassa. He tietävät, että naisia ei kannata nyt häiritä. Perheen pikkutyttö rientää esittelemään isoisälle piirtämäänsä kuvaa jättiläiskilpikonnasta, jonka eilen oli nähnyt rannalla. Isoisä taputtaa tyttöä hyväntahtoisesti päälaelle ja jää sitten tuijottamaan merelle. Hän mutisee toivovansa, että jumala antaisi hänen voittaa ensi viikonloppuna järjestettävissä kukkotappeluissa. Silloin hän voisi säästöjensä avulla ostaa naisille pienen väritelevision.
Märkäselkien kotiinpaluu
Gonzalo ja Herman ovat lapsuudenystäviä. He viettävät iltapäivää meksiko-cityläisessä cantinassa, jossa saa ruokaa jos tilaa olutta. Tarjoilijat kantavat kilvan pöytään pulloja ja laimean väristä keittoa.
- Minä en saa tyttöystävää mielestäni, huokaa Gonzalo.
- Siellä se nyt istuu minun kodissani, ajelee minun autollani ja katselee tv:täni. Eikä se suostu antamaan Jenkkeihin jääneelle veljelleni edes uutta puhelinnumerooan. Ei kuulemma halua ongelmia, Gonzalo jatkaa ja tuijottaa murheellisesti keitossa killuvaa tortillanpalaa.
Gonzalo on kaksi kuukautta sitten kiidätetty käsiraudoissa Jenkkien rajalle ja viskattu takaisin Meksikoon.
- Olin pidetty työntekijä, vietin kaikkiaan seitsemän vuotta baarimikkona siinä yökerhossa. Ja työlupaahan minulla ei ollut ja oleskelulupakin vain siksi hassuksi vuodeksi, jonka muka opiskelin. Luulen, että joku työtovereistani kadehti minua ja ilmiantoi emigranttivirastolle. Sehän oli yksinkertaisin tapa päästä minusta eroon. Surullisinta tässä on se, että vain muutamaa päivää ennen pidätystäni tajusin yhtäkkiä, noin vain salamana kirkkaalta taivaalta, että rakastan tyttöäni. Hän liimautui minuun 17-kesäisenä ja minähän se hänet opetin, luovin collegeenkin, ostin kirjat ja tilpehöörit. Noihin aikoihin meni hyvin, sillä sain ylimääräisiä taaloja diilaamalla kokkelia. Ja katso miten on kauniskin, Gonzalo ruikuttaa ja kasvaa povitaskustaan kuvan, jossa savolaisen näköinen tyttö tuijottaa epäluuloisesti kameraan.
- Sille jäi koko maalinen omaisuuteni, vuosien työn tulos. En saisi Yhdysvaltojen lakien mukaan palata sinne viiteen vuoteen, mutta käytännössä pääsen sinne jos vain haluan. Toisaalta olen kyllä suunnitellut Karibialle lähtöä. Siellä on minulle aina töitä tarjolla, koska turisteja miellyttää sujuva englantini.
Herman myöntää miettineensä samaa. Hän on palannut Meksikoon paetakseen Jenkeissä uhkaavaa 25 vuoden vankeustuomiota.
- En minä Jenkkeihin ikävöi. On ikävää, etten voi nähdä äitiäni ja sisartani, jotka jäivät sinne. Meksiko on kuitenkin minun maani, täällä synnyin ja täällä kuolen. Jenkeissä ei ole muuta kuin muovisia unelmia ja tekohammashymyjä. Meksikossa sentään on ikivanhaa kulttuuria, kaunista luontoa ja ihmisillä hyvä sydän. Jenkeissä liuin mukaan rahanhimoiseen joukkohypnoosiin. Aloin opiskeluitteni tueksi myydä kokkelia ja pian olinkin mennyttä miestä. Oli kultaketjut kaulassa ja auto alla. Sitten kärähdin ja kaikki oli mennyttä, gone by the wind. Tämä läksy opetti, ettei pidä liiaksi kiintyä maalliseen, Herman sanoo ja hivelee mietteliäästi parransänkeään.
- Eli, eiköhän lähdetä Karibialle, Gonzalo innostuu ja työntää tortillalautasen sivuun.
- Joo, ensi viikolla lähdetään. Ensin on hoidettava pari juttua, virkkoo Herman kutsulaitettaan vilkaisten. Sellainen on Meksiko-cityssä kaikilla.
Meksikolaista kansanmusiikkia soittava ryhmä alkaa rämpyttää viereisessä pöydässä. Gonzalo ja Herman kulauttavat lasinsa loppuun. Ruoat jäävät pöydälle.
Guadalupe korruption ihmemaassa
Guadalupe on nuori nainen, joka rakastaa maataan. Tarjoilijana työskentelevällä Guadalupella on kuitenkin oma hiljainen mielipiteensä korruption okaasta.
- Meksikossa on totuttu siihen, että kaikella on hintansa. Jo peruskoulussa voi arvosanoihinsa vaikuttaa lahjoittamalla opettajalle konjakkipullon, aloittaa hän ja vilkaisee nopeasti ympärilleen.
- Ja tästä ei yleensä puhuta, ei ainakaan tytöille, Guadalupe kuiskaa.
- Veljeni ovat paljastaneet minulle, että ylemmillä luokilla intiimit suhteet opettajattarien ja oppilaiden välillä ovat sangen yleisiä. Pienen patistelun jälkeen vanhempi veljeni myönsi itsekin harrastaneensa seksiä opettajattarensa kanssa.
Se selittää, miksi hänen äidinkielenarvosanansa ampaisivat äkkiarvaamatta kiitettäviksi, Guadalupe paljastaa nauraa kihertäen. Sitten hän vakavoituu.
- Meksiko on rikas maa, jolla on paljon luonnonvaroja. Öljylähteistäkin irtoaa sen verran pesoja, että valtio pystyisi kyllä satsaamaan enemmän koulutukseen ja terveydenhoitoon.Valtio kerää vielä verojakin, muttei anna kansalle mitään vastineeksi. Rahoista aimo tuppo katoaa korruption koneistoon, Guadalupe tuhahtaa.
- Heinäkuun vaaleissa oppositiopuolue PRD voitti 60 vuotta vallassa olleen valtapuolue PRI:n, sinänsä hämmentävä seikka, sillä yleensä on pidetty huoli siitä, että valtapuolue kerää vaaleissa kuin vaaleissa viralliset voittolukemat. Heidän edustajansa näyttäytyvät laupiaina samarialaisina köyhissä maaseutukylissä äänestyspäivän kynnyksellä. Järjestetään juhlia ja kuunnellaan kansan ongelmia. Toisinaan taas vaaliuurnia on kadonnut. Presidentti on aina ja ikuisesti samasta puolueesta, sillä hän nimeää itse seuraajaehdokkaansa, vaikkakin asia puidaan sen jälkeen vielä kansanäänestyksellä.
Guadalupe huokaisee.
- Ja kaikki ne vannovat aina poliittisen uransa alussa kitkevänsä korruption rikkaruohon. Ja heti kun on mahdollista, ne ovat itse sitä kylvämässä ja hyödyntämässä.
Hetken mietittyään hän jatkaa:
- Ehkä kuitenkin itsekin maksaisin muutaman ylimääräisen kymmenpesoisen mieluumin kuin lähtisin selvittelemään jotain älytöntä juttua, kuten esimerkiksi sitä, että auton rekisterikilpi on vinossa. Matalapalkkaiset liikennepoliisit kun keksivät kaikenlaista pienten lisätienestien toivossa. Tosin ei minulla ole autoakaan, hän lisää ja jatkaa pöytien pyyhkimistä.
Antonio uudelleenmuovausklinikalla
Antoniolla 19 v. on takanaan pitkä ja värikäs elämä. Nykyinen tatuointitaiteilija on jo entinen alkoholisti.
-Aloitin juomisen 12-vuotiana. Se oli kivaa. Aiheutimme ainaista hämminkiä yleisissä kulkuvälineissä ja jouduin usein kahnauksiin kaiken maailman pikkupoliisien kanssa ja myös heidän käyttämänsä pitkä mellakkapamppu tuli minulle tutuksi. Meksikossa on periaatteeessa kadulla juominen kiellettyä vaikka tästä säännöstä paikoin joustetaankin, hän kertoo.
-Työskentelin 15-vuotiaana ravintolassa, jossa join salaa pulloista ja asiakkaiden jättämistä laseista. Myöhemmin sain potkut tönittyäni dj:tä, joka ei suostunut soittamaan lempideathmetal-nauhaani, lisää Antonio.
- Olin onnellinen kunnes eräänä aamuna ovikello soi. Isäni talossa ei ollut muita kotosalla ja menin avaamaan. Oven takana seisoi kaksi kaapinkokoista miestä, jotka mitään sanomatta tarttuivat minuun, väänsivät käteni selän taakse ja raahasivat mukanaan autoonsa. He veivät minut isoon, valkoiseen taloon silloisen kotikyläni vuorenrinteelle, Antonio sanoo syvään huokaisten.
- Ensimmäisenä päivänä vanha alkoholistimies kuoli koristen syliini. Minua lyötiin ja komenneltiin. Vähitellen minulle valkeni, että vanhempani olivat ilmoittaneet minut hoitoon, koska heidän mielestään minulla oli alkoholiongelma.
Sen päivän jälkeen ei Antonio ole puhunut isälleen sanaakaan.
- Rakennus oli ulkoapäin hieno ja hoito kallista ja siksi ihmiset eivät uskokaan minua. Prosessin päämääränä oli tehdä meistä kiitollisia kaikesta ja meitä koulutettiin heittämällä ruokamme lattialle kuin koirille. Klinikan tavoitteena oli hajottaa alkoholistin heikko persoona ja rakentaa tilalle uusi, häikäilemätön minuus, hän kuvailee.
- Hoitoon kuului myös terapiaa, jossa meidät psyykattiin tuntemaan itsemme niin huonoksi ja heikoksi, että monet peittivät itkien korvansa. Sitten opetettiin, miten tehdä sama muille. Nykyään osaan olla hyvin painostava jotain halutessani, sanoo Antonio ja hymyilee ilkikurisesti.
- Viimeisenä piinauskeinona minulle luvattiin kolmen kuukauden kärsimysten jälkeen, että pääsen 16-vuotissyntymäpäivikseni kotiin ja äiti oli järjestänyt kunniakseni juhlat. Odotin tuota päivää kuin kuuta nousevaa. Sitten muutama tunti ennen vapautustani sanottiin, ettei hoito olekaan tehonnut toivotulla tavalla. Minun oli jäätävä vielä kahdeksi viikoksi.
Antonio on hetken hiljaa.
- No, se täytyy sanoa, etten sen jälkeen paljoa ole juonut, mikä tosin johtuu siitä, että pidän nykyään enemmän marista. Jotkut hullut kuvittelevat, että hoitolan shokkiterapia voi tehdä heistä jonain päivänä raittiita ja palaavat sinne vapaaehtoisesti yhä uudestaan. Minulle yksi kerta riitti, Antonio tuhahtaa ja syventyy suunnittelemaan uutta mayajumala-aiheista tatuointiaan.
Paco ja maanjäristys
- Katso, Paco osoittaa seinällä riippuvaa peiliä. Se liikkuu aavemaisesti itsekseen ja samoin tekevät henkareille laskostetut vaatteet kaapissa.
- Maanjäristys, hän toteaa.
Nytkö se loppu sitten tulee, täällä tuhansien kilometrien päästä kotoa. Missäköhän ovat kenkäni, mietin.
- Kaikki on hyvin niin kauan kun sähköt eivät katkea, sanoo Paco ja avaa tv:n. Jonkin aikaa plärättyään hän löytää uutiskanavan. Olen tuntevinani hienoista tärinää jalkojeni alla. Jos tämä talo sortuu, emme ikinä ehdi alas kadulle neljännestä kerroksesta.
- 25 kuollutta ! Voi, ei kai minun perheeni ! Kaikki tuijottavat pahaaenteilevän hiljaisuuden vallitessa teeveetä. Joku hapuilee takkiaan sängyn alta siltä varalta, että kohta on rynnättävä ulos talosta. Sitten selviää, että varsinainen maanjäristys oli Intiassa eikä Meksiko-cityssä kukaan ole vahingoittunuut. Takkinsa löytänyt lähtee helpottuneena hakemaan kaupasta uutta tequila-pulloa.
Kaikki Meksiko-cityläiset muistavat vuoden 1985 maanjäristyksen, jossa kuoli 30 000 ihmistä monenkertaisen määrän jäädessä kodittomaksi.
- Olin silloin 11-vuotias, kertoo Paco.
- Äitini herätti minut ja kantoi ulos muun perheen mukana. Kaikki oli yhtä kaaosta ja ihmiset kirkuivat. Minun kaupunginosani selvisi vähin vahingoin, mutta on myös alueita jotka muuttuivat raunioiksi. Kukaan perheestäni ei vahingoittunut ja nukuimme seuraavina öinä kaikki vanhempieni makuuhuoneessa, sillä pelkäsimme jälkimaanjäristyksiä. Kaikki me autoimme maanjäristyksen uhreja jakamalla heille ruokaa ja huopia. Olin itsekkin vasta lapsi, mutta kaduilla vanhempansa menettäneet lapset tarrasivat hihaani ja anelivat, että ottaisin heidät mukaan kotiini. Kun jälkimaanjäristys sitten tuli, olin yksin toisessa kaupupunginosassa. Pelkäsin mennä kotiin, sillä en tiennyt miten perheeni oli käynyt. Äiti ryntäsi itkien minua vastaan palatessani. Hän oli luullut minun kuolleen.
Pelastustoimet jatkuivat päiväkausia. Pahimmin olivat kärsineet köyhien aluiden huonosti rakennetut talot. Raunioista kantautui huutoja, mutta kesti kauan paikallistaa uhrit ja kaivaa heidät esiin kaiken rojun alta.
-Jotkut joutuivat odottamaan pelastajia vuorokausikaupalla.
Meksiko-cityssä lievät maanjäristykset ovat tavallisia.
- Minä en pelkää, sillä uskon kohtaloon. Sisareni herää vieläkin öisin kauhuissaan ja on yliherkkä pienimmällekin tärähdykselle.
Artesaani Alan
Coyocan on nuorten käsityöläisten sydän Meksiko-cityssä. Viikonloppuisin ymräri maan saapuneet hippihenkiset kauppiaat sirottautuvat puistoa halkoville käytäville. Illan pimetessä värikkäät batiikkivaatteet heiluvat tuulessa, suitsuke tuoksuu, hopea ja luonnonkivikorut kimaltelevat myyntipöydillä ja penkeillä istuu tarot-enneustajia. Katulyhtyjen loisteessa soittaa heavymetalia nahkahousubändi ja toiselta puolelta toria kantautuu rumpujen kumiseva rytmi. Aukiota reunustavien korkeiden rakennusten uumenissa on ravintola. Olutta hörppivien ja tequilaa naukkailevien ihmisten keskellä istuu artesaani Alan ja nautiskelee meksikolaiseen tapaan limellä, tomaattimehulla ja tabascolla maustettua oluttaan.
- Jätin kaverini Pedron vahtimaan myyntipöytääni. Se Argentiinalainen piru saattaa hetkenä minä hyvänsä rynnätä kauniin naisen perään ja unohtaa tavarani. Täytyy siis pitää kiirettä, hän naureskelee.
- Tapasin hänet pikkukylässä, jossa joimme tynnyrikaupalla pulqueta, kaktuksesta valmistettua päihdyttävää juomaa.
- Olen jo monta vuotta matkustellut ympäri Meksikoa tekemiäni koruja myyden. Opiskelin vuoden taidekoulussa, mutta vapauden kutsu repäisi minut ulos ateljeista. Argentiinalainen ystävänikin on valmis taidemaalauksen opettaja, mutta hän se vain vetelehtii ympäri maailmaa lökäpöksyissään, vaikka lahjakas onkin, Alan sanoo oviaukolle tähyillen.
- Korujenteon niksit olen itse opetellut, se on helppoa kun katsoo vähän mallia muilta, hän hehkuttaa. Myyntipöydältä löytyy korujen lisäksi myös suitsukkeita sekä sulilla ja maagisilla symboleilla koristeltuja piippuja.
- Korubisneksellä voin elättää itseni matkustellessani. Reissujani voisi kutsua myös työmatkoiksi, sillä ostelen materiaalia aina sieltä mistä se on halpaa, ja sitten seuraavassa paikassa myyn siitä tekemäni korun kalliimmalla, hän paljastaa.
- Toisinaan tulee ongelmia poliisin kanssa, paikoin kun kaupustelu on kielletty tai siihen tarvittaisiin kallis erikoislupa. Silloin pitää olla nopea jaloistaan.
Alan kohottautuu ylös tuolista.
- Hei, puta, tuolla se argentiinalainen onkin. Pedro, mitä tapahtui tavaroilleni, cabrón, hän huutaa.
- Älä huoli, amigo, viereinen myyjä lupasi vahtia niitä. Minä tapasin tämän Lisan ja lupasin tarjota hänelle oluen, Pedro selittää.
- Myin yhden koruistasi. Sanoin, että se on hopeaa ja kyllähän se melkein olikin. Sain 20 dollaria, hän lisää ja katoaa Lisa kintereillään väkijoukkoon. Alan rientää kiireesti myyntipöytänsä luo. Pöytä on rakennettu pahvilaatikoista ja päällystetty sinisellä sametilla, jolle Alan on asetellut merihenkisesti simpukoita. Ilmassa leijuu herkullinen tacojen tuoksu, mikä saa Alanin tarttumaan kitaraan asiakkaita houkutellakseen. Hän alkaa soittaa vanhoja Hendrix-biisejä ja paikalle kokoontuukin aimo katras ihmisiä ja Alan saa myydyksi muutaman punotun hamppukorun.
- Gracias, amigas, hän sanoo hymyillen. Ilta on pelastettu.
Mexicon coolein talo
Gabriel istuu psykedeelisen värikkään taulun edessä. Se on viimeistä pensselin vetoa vaille valmis.
- Saa nähdä jos se vanha kettu pitää tästä, hän spekuloi viitaten taitedevälittäjään, joka asuu hienostokorttelissa. Gabriel ryhtyy luomaan vesipisaroita taulun pinnalle supercoolin acidjazzin vauhdittamana.
- Seuraavan kuun vuokra on tästä taulusta kiinni, hän mutisee.
- Vanhempani ovat kummatkin taiteilijoita. Minä yritin paeta kohtaloani, kunnes vihdoin oli pakko myöntää, että taide se on minunkin kutsumukseni. Nykyään kaikki elämässäni on cool, ja haluan sen myös sellaisena pysyvän. En siedä enää Black Sabbathin levyjä, Depence Modea enkä itseään häpeileviä ihmisiä. Olen jo ajat sitten viskannut ne roskiin, sillä en halua minkään muistuttavan minua menneistä vuosista, Gabriel sanoo astuen askeleen etäämmäs taulustaan, jota sihtaa toinen silmä suljettuna.
- Synnyin Meksiko-cityssä ja vietin täällä nuoruuteni. Kaksikymppisenä olin hyvin ahdistunut. Muutin San Diegoon Yhdysvaltojen puolelle, sillä tunsin tarvitsevani yksinäisyyttä. Päivät työskentelin tarjoilijana ja illat istuin kotona peiliin tuijottaen. “Kuka olet” kysyin peilikuvaltani kerta toisensa jälkeen. Tajusin olevani ainoa tarjoilija koko talossa. Kaikki muut olivat huumediilereitä. Palasin Meksikoon ja vietin vuoden Cozumelissa Karibianmeren saaristossa. Siellä elin leveästi, sillä saaren kansoittaneet amerikkalaiset eivät kitsastelleet juomarahoissa. Olin kuitenkin edelleen kuin varjo, lymyilin kämpässäni peilin edessä ja jatkoin itsetutkiskelua. Cozumelista palattuani olin löytänyt ratkaisun. Minusta tulisi taiteilija, kertoo Gabriel ja astuu pensseli kohotettuna takaisin taulunsa eteen.
- Taiteilijan elämä ei ole helppoa. En tunne tarpeeksi ihmisiä eikä nimeni ole vielä tunnettu. Minä pidän tiukasti kiinni omasta tyylistäni, mikä supistaa asiakaskuntaa vielä entisestään.
Ideani saan usein ulkomaalaisista aikakausilehdistä. Kauniiden naisten valokuvat inspiroivat minua aina, kopioin ne maalauksiini ja lisään sitten abstrakteja elementtejä.
Paikalle saapunut dj-ystävä kiirehtii miksauspöydän ääreen luomaan inspiroivia äänimaailmoja. Gabriel nyökkää hyväksyvästi.
- Taloni on aina täynnä ihmisiä, ystävät tulevat ja menevät ja ovat luonani kuin kotonaan. Sen perinteen olen oppinut vanhemmiltani. Uskon, että taloni on itseasiassa yksi cooleimmista koko Meksiko-cityssä, hän sanoo ja työntää pensselin tärpättiin.
- Kaikki tuttuni ovat muusikoita, dj:tä, ohjaajia tai kuvaajia. Meksiko-city ei kuitenkaan ole minua varten. Tämä kaupunki imee energiaa ihmisestä ja käy päivä päivältä yhä vaarallisemmaksi ja hullummaksi. Pian muutan ystävieni kanssa pieneen vuoristokylään. Aiomme avata siellä jungleteknoklubin, Gabriel kertoo nostaen viimeistellyn taulun alas telineeltä.
- Siitä tulee varmasti vuosikymmenen coolein klubi, hän hehkuttaa ja lähtee myymään maalaustaan.
