Milan Kundera on sanonut, että jokaisella ihmisillä on teema, josta kaikki elämän tapahtumat ovat variaatioita. John Irvingin mielestä on itsestään selvää, että kirjailijatkin toistavat samoja teemoja teoksissaan.
”Olisi mielenkiintoista jos toimittajat olisivat tivanneet Shakespearelta, että miksi tämän teoksissa yläluokkainen perhe töppää aina tai miksi kaikki kuolevat Hamletissa.”
Irving sanoo varioivansa teemojen lisäksi myös henkilöhahmoja teoksesta toiseen.
Kirjailija pistäytyi Suomessa markkinoimassa Viimeinen yö Twisted Riverillä – romaaniaan. Irvingin mielestä kirjailija ei voi opettaa muita, sillä jokaisen on löydettävä itse oma tapansa kirjoittaa. Tässä kuitenkin hänen ajatuksiaan kirjoittamisesta.
Tarina alkaa lopusta
Irving kertoo, että romaania kirjoittaessaan hänen takaraivossaan kummittelee yleensä 2-4 muutakin romaani-ideaa. Uusimman teoksensa ideaa hän kypsytteli 20 vuoden ajan. Irvingille on tärkeää tietää etukäteen, miten tarina loppuu. Ennen sitä hän ei kirjoita ensimmäistäkään lausetta.
Tämä saattaa kirjailijan mukaan juontaa juurensa siitä, että Irvingin äiti oli kuiskaajana paikallisessa teatterissa ja tuleva kirjailija vietti teatterin kulisseissa ja takahuoneissa lapsuutensa. Samat näytelmät pyörivät lavalla joka ilta, ja hän oppi ne niin hyvin, että huomasi jos joku näyttelijöistä muisti vuorosanansa väärin. Tarinan lopun tietämisessä oli jotain hyvin rauhoittavaa.
” Loppu antaa merkityksen koko tarinalle ja sille, miksi se on kerrottu. Ellen tiedä miten mielessäni oleva tarina tulee loppumaan, en halua sitoutua siihen vuosiksi, jotka sen kirjoittaminen elämästäni vie.”
Irving kertoo kirjoittavansa ensimmäisen version tarinasta käsin.
”Olen nopea kirjoittamaan tietokoneella enkä halua kirjoittaa nopeammin kuin ehdin ajatella. Käsinkirjoittaminen pakottaa kirjoittamaan hitaammin.”
Aika on romaanin vahvuus
Romaanissa on hänen mielestään taidemuotona erityislaatuista se, että romaanin aikajänne mahdollistaa henkilöhahmojen kehittelyn. Tarinan henkilön voi kirjoittaa teoksen aikana lapsesta vanhukseksi, ja silti tämä on yhä tunnistettavissa samaksi hahmoksi.
”Elokuvassa samanlainen aikajänteen käyttö ei ole mahdollista. Katsoja samaistuu näyttelijään, ei henkilöön”.
Elokuva latistaa kirjailijan mielestä romaanin pelkäksi juoneksi. Hän sanoo ettei juurikaan katso elokuvia eikä ole kiinnostunut elokuva-alasta.
”Ensirakkauteni oli teatteri, ja käyn yhä usein teatterissa”.
Poikkeuksena on Lasse Hallströmin elokuvaversio John Irvingin Oman elämänsä sankarista, johon Irving teki itse käsikirjoituksen. Hänestä se oli mahdollista, koska tarinassa käsiteltiin vain lyhyttä muutaman vuoden ajanjaksoa.
”Käsikirjoituksen tekeminen on romaanin tekemiseen verrattuna kuin lomaa. Romaanin kirjoittaminen on yksinäistä puurtamista, elokuvakäsikirjoitusta tehdään yhteistyönä ja se on sosiaalisempaa.”
Taustatyötä ja tutkimusmatkoja
”Kirjoitan usein aiheista, joista en pidä, kuten lapsen kuolemasta. En voi kirjoittaa viihdyttääkseni. Sen, mistä kirjoitan, pitää vaikuttaa minuun itseenikin tunnetasolla, jotta jaksan työskennellä saman romaanin parissa neljä tai viisi vuotta.”
Kirjailijoiden teoksista kaivellaan usein yhteyksiä niiden kirjoittajien elämään. Uusimmassa romaanissaan Irving leikittelee elämäkerrallisuudella. Romaanin Danny syntyy ja käy koulunsa samoissa paikoissa kuin kirjailijakin. Tukkijoella lapsuutensa viettäneestä pojasta tulee kirjailija. Siinä missä John Irving on onnistunut, romaanin Danny kuitenkin epäonnistuu elämässään.
Tällä kertaa romaanin taustatyö oli helppoa, sillä kirjailijan sukulaiset olivat tämän lapsuudessa mukana tukinuittobisneksessä.
Oman elämänsä sankari -teosta kirjoittaessaan hänen oli tutustuttava lääketieteeseen, mikä oli työlästä ja vei aikaa. Jopa Kunnes löydän sinut -romaanin urkumusiikin taustoittaminenkin oli siihen verrattuna helppoa. Samaisen teoksen toisena teemana ovat tatuoinnit. Irving kiersi tutustumassa eurooppalaisiin tatuointiliikkeisiin ja piipahti tutkimusreissullaan Suomessakin. Hän paljastaa, että romaanin taustatyö poiki myös uusia tatuointeja, muttei suostu näyttämään niitä.
Tarina syntyy siitä, mistä vaietaan
Irvingin edellisessä romaanissa mies kulki kadonneen urkuri-isänsä perässä ympäri Eurooppaa. Irving itsekin sai yhteyden biologisen isänsä perheeseen vasta 2000-luvun alussa. Hänen äitinsä ei koskaan puhunut pojalleen tämän isästä. Yksi Irvingin romaaneissakin toistuva teema on se, että vanhempien lapselle kertomatta jättämät asiat alkavat jahdata tätä myöhemmin. Vaietut asiat, syyllisyys ja salaisuudet ovat Irvingin romaanihenkilöitä liikuttava voima; niitä joko paetaan, jahdataan tai pakkotoistetaan. Irvingillä on erikoislaatuinen kyky käsitellä alitajunnassa piileviä viettejä ja pelkoja keveän tragikoomisesti. Mitättömistä sattumuksista kasvaa vinoutuneita kohtalonsinfonioita. Torjutut asiat pulpahtavat pintaan yhä uudestaan ja uusissa muodoissa, kuten Kaikki isäni hotellit -romaanin piereskelevä Suru-koira.
Uusimmassakin teoksessa karhulla ja pinnan alla kytevällä seksuaalisella jännitteellä on kohtalokkaat seurauksensa. Tapahtumakulku saa alkunsa siitä, että Danny-pojan isä jättää tälle kertomatta muutaman oleellisen seikan.
”Kun jotain salataan, salaisuus kasvaa sen takana olevaa tarinaa isommaksi.”
Toisaalta ilman salaisuutta moni tarina olisi jäänyt kertomatta.
Kiitos Venla tästä!