Villiintyneitä puutarhoja

 

Anna-Leena Härkönen kirjoittaa tämän viikon Annan (23/2008 ) kolumnissaan puutarhanhoidosta, tuosta teemasta, joka keväällä oli aivan muissa yhteyksissä tapetilla. Hän kertoo opiskeluaikoinaan todenneen ystävälleen, että ”Mä inhoon lapsia ja viherkasveja”. Noin olisin itsekin voinut tokaista.  Lasten ja viherkasvien kohtalonyhteyttä korostaa sekin, että kun olin raskaana, viherkasvinikin alkoivat salaperäisesti kukoistaa. Niitä rönsyili ikkunalaudoilla, kirjahyllyn päällä ja jopa ruokapöydällä. Samoihin aikoihin aloin haaveilla koirasta. Pian lapsen syntymän jälkeen muutin toiseen asuntoon, ja kasvit kuolivat yksitellen. On hirveää seurata kasvin kuolemaa. Kuolleen kasvin poisheittämisessä on ikävää lopullisuuden tuntua.

 

Miten hankala työtoveri kesytetään

Jyrääkö työpaikallasi tankki, vainoaako sinua sala-ampuja, oletko törmännyt simpukkaan? Artikkelini siitä, miten hankala työtoveri kesytetään, löytyy nyt myös Nykypäivän verkkosivuilta: http://www.nykypaiva.fi/default.asp?sa=93537

Veden lumous

Kävin viime viikolla katsomassa Susanna Iivanaisen näyttelyä Galleria Katariinassa (Kalevankatu 16). Luin näyttelystä HS.ssä, jossa Iivanaisen hukkumista ja veden alaisia maisemia kuvaavia maalauksia verrattiin Piano –elokuvan avainkohtaukseen. Piano-elokuvan hukkumiskuvaus on jostain syystä kiehtonut minua aina. Välillä tuntuu, kuin tietokone olisi minun pianoni.

 

Iivanaisen hukkumismaalauksissa on hiljaista rauhaa ja kauneutta. Vesi on samalla alitajunnan symboli. Vesi on metsän lailla pakopaikka, äidin syli ja musta kuolema. Tuonelan joki erottaa kuolleet elävistä. Kalevalassa Aino pakenee pakkoavioliittoa vanhan Väinämöisen kanssa veteen ja muuttuu kalaksi. Veden pinnan alla alkaa toinen maailma.

 

Iivanaisen näyttely on huomenna sunnuntaina viimeistä päivää auki.

 

Lisätietoja taitelijasta ja hänen teoksistaan: http://www.vire-design.fi/susannaiivanainen/

Lukija metrossa

Näin tänään metrossa ihmeen: ihka oikean lukijan, joka luki Nykypäivä-lehteä ja vieläpä minun juttujani sieltä. Oli hassua istua lukijaa vastapäätä ja seurata hänen ilmeitään. Ilahduin koko päiväksi, mikä kertoo siitä, miten vähän palautetta toimittajat saavat.

Uudessa Sara-lehdessä (huhtikuu/2008) on kirjoittamani juttu prätkädiivoista. Lukekaa niin tiedätte.

Koottuja selityksiä

Tabuista puheen ollen, on paljon asioita, joita ei ole sopivaa sanoa julkisesti. Tätä voisi kutsua vaikka moderniksi säädyllisyydeksi (käsite on peräisin Riitta Jallinojan avioerotutkimuksesta). Listan vasemmalta puolelta löytyy se, mitä sanotaan ja oikealta puolestaan se, mitä mahdollisesti tarkoitetaan:

      -        Erosimme ystävinä – Vihaamme toisiamme emmekä ole missään väleissä.

      -        Kasvoimme erilleen – Emme harrastaneet seksiä vuoteen.

      -        Synnytys oli upea kokemus – En vieläkään pysty istumaan.

Elää ja kuolla kuin mies

 Stop tykkänään, perhonen! Älä heiluta siipiäsi, se voi johtaa myrskyyn toisella puolella maapalloa!

Tämän päivän HS:ssä uutisoidaan Nocca-tutkimusta, joka kartoittaa ammatin ja syövän riippuvuutta. Tutkimuksen mukaan miestoimittajilla alkoholista johtuvat syövät ovat yleisiä, mutta heillä on tavallista vähemmän tupakkaan yhteydessä olevia syöpiä. Sen sijaan naistoimittajilla on keskivertonaiseen verrattuna kaksinkertainen riski saada keuhkosyöpä, ilmeisesti tupakoinnin vuoksi. Lisäksi uutisessa todetaan, että myöhäinen lapsensaanti sairastuttaa koulutettuja naisia. Syynä lienee uutisen mukaan pitkän opiskelun vuoksi viivästynyt lasten synnytys ja vähäinen lapsimäärä.

 

“Julkisissa liikennevälineissä näkee elämää”

En omista autoa enkä edes ajokorttia, liikun siis aina julkisilla liikennevälineillä. Etenkin yksityisautoilijat lohduttavat nääntynyttä metromatkustajaa sillä, että ”julkisissa näkee ihmisiä ja elämää.” Tämä pitää paikkansa.

Esimerkiksi eilen matkustin kolmosen ratikassa. Kyydissä oli kaksi laitapuolenkulkijaa, jotka olivat kaatua aina kun spora vähänkin heilahti. Toinen miehistä piteli toista käsikynkästä, ilmeisesti myös turvatakseen viinasten ehjänä säilymisen, viinakassi nimittäin kolisi uhkaavasti sporan seinää vasten jokaisessa mutkassa. Miehet istuivat lopulta alas ja kanssamatkustajat hivuttautuivat vaivihkaa mahdollisimman kauas humalaisista. Toinen kavereista oli jo nukahtanut, kun toinen alkoi avautua:

”Jumalauta, mun äiti kuoli. Voitko sä kuvitella, millaista on kun äiti, oma äiti kuolee. Se on hirveä isku vasten kasvoja,” mies soperteli toverilleen. Kanssamatkustajat kuuntelivat hiljaa ja katsoivat ulos ikkunasta. Sporaan laskeutui hetkeksi jonkinlainen hiljainen inhimillinen yhteisymmärrys.

 

Iloinen perhetapahtuma

Meillä vietettiin tänään iloista perhetapahtumaa: uusvanha levysoitin saapui postipakettina kotiimme ja osoittautui toimivaksi yksilöksi. Olin jo hyvissä ajoin varustautunut uuden perheenjäsenen saapumiseen roudaamalla pari pahvilaatikollista vinyylilevyjä kellarista ja järjestämällä niille oman paikan kirjahyllyyn.

Valentinuksen pitkä matka

 Lemmikki.

Tänään vietettävä Valentinen päivä eli ystävänpäivä on valjastettu Suomessakin tehokkaasti markkinavoimien palvelukseen. Melkein jokaisessa näyteikkunassa ja mainoksessa kaupataan jonkinlaista ystävänpäivätarjousta. Mutta miksi juuri tänään juhlitaan ystävyyttä?

 

Levyalessa ruokamarketissa

HS:ssä oli viime viikolla oikein uutinen, että levyale on alkanut. Hienoa, ajattelin. Sitten rupesin miettimään, missä Helsingissä on enää varsinaisia levykauppoja. No eipä niitä montaa ole. Levykauppa on keskittynyt isoihin tavarataloketjuihin. Toista se oli kultaisella 80- ja 90-luvulla kun yksi kaupungilla käynnin ohjelmannumeroista oli eri levykaupoissa ramppaaminen, vinyylien hiplailu ja koekuuntelu. Muistona näistä ajoista minulla on laatikoittain vinyylejä, joita en voi kuunnella koska levysoitin on rikki. Pitäisi ostaa uusi, mutta millainen ja mistä? Tänään olin ruokaostoksilla isossa marketissa ja eksyin salaa itseltäni levyhyllylle.