Kuinka paljon simpanssikertoja voi tietää?

Koska kärsin lihottavasta unettomuussyndroomasta, ajattelin pohtia simpanssin kertojapositiota vielä hieman tarkemmin.

Olisiko simpanssini ns. kaikkitietävä simpanssi? Näkisikö se tilhen ja pallin sisäiset mielenliikkeet ja tunteet (onko pallilla sellaisia)? Tietäisikö se tilhen suunnittelevan uuttaa pallille syöksyä silloinkin, kun mikään ulkoinen liikehdintä ei siihen viittaa? Vai olisiko pääfokalisoituna sitten palli, tuo umpimielinen jurottaja? Miten selitän lukijalle sen, että simpanssi tietää kaiken tämän tilhestä ja pallista? Minulle on vastattu, että jos kerronta on hyvin pedattu, tällaiset kysymykset ratkeavat ikään kuin itsestään. Olen lukenut teoksia, joissa kertoja syntyy vasta puolivälissä tarinaa. Mistä hän tietää sen kaiken vanhemmistaan ja näiden ystävistä, jonka on juuri kertonut?

Entä mikä olisi simpanssikertojan etäisyys tapahtumiin? Tarkastelisiko se niitä hyvin läheltä, ikään kuin osallisena, eräänlaisena näkymättömänä kolmantena pyöränä?

Vai kuvailisiko se tilhen ja pallin tarinan etäisyyden päästä, lintuperspektiivistä (mikä olisi kyllä tilhen asia)?

Mikä olisi simpanssikertojan ajallinen etäisyys tapahtumista? Kuvailisiko se esimerkiksi Afrikan viidakossa todistamaansa tapahtumasarjaa, jota haikeana ja vanhana simpanssina nyt häkissä muistelee? Vai tapahtuuko tilhen ja pallin välinen dramatiikka nykyhetkessä, preesensissä, aivan simpanssin silmien edessä? Tihrusteleeko se tilheä ja pallia häkkinsä raosta? Onko se tirkistelijä?

Paviaani kertojana

Olen löytänyt Tilhi pallilla -teokseni kertojaposition. Aluksi kaavailin, että kertoja paljastuu lukijalle vasta lopussa ja osoittautuu Korkeasaaren simpanssiksi. Onneksi Facebook-ystäväni varoitti minua ajoissa uhkaavasta sekaannuksesta. Korkeasaaressa nimittäin ei ole simpansseja. Niinpä ajattelin rakentaa kertojasta punapersepaviaanin, joka kuvittelee olevansa simpanssi. Näin saadaan kertojaan lisäelementtinä jännittävää epäluotettavuutta.

Olen myös päättänyt alkaa ovelasti käyttää tilhiä pallilla eräänlaisena sanontana muissakin teksteissäni. Esimerkiksi reportaasiin voisin ujuttaa tällaisen kielikuvan: ”Ministeri näytti neuvottomalta kuin tilhi pallien välissä”.

Kirjajutussa taas voisin käyttää tätä: ”Kerronta pyrähteli kuin tilhi pallilta toiselle.”

Politiikan uutisen sopisi puolestaan tämä: ”Hän vaihtoi puoluetta kuin tilhi pallia.”

Ja yleislaatuisena sananlaskuna käy vaikkapa tämä: ”Tilhi pallinsa valitsee.”

Miten minusta tuli sika

Opettavainen eläinsatu

Muodonmuutokseni siaksi oli kivuton. Se alkoi vaihdettuani sydäntä sikalan isoimman emakon kanssa. Minun sydämeni sykki porsaita imettävän sian rinnassa ja puhui sialle rakkauden sanoja. Sika ei niitä ymmärtänyt. Onnellinen sika.

Jouluna sikaa syötiin kaikissa Suomen joulupöydissä. Niin suuri oli sydämen rakkaus, että siitä riitti jokaiseen pöytään. Seuraavana päivänä ihmiset ripuloivat ja saivat ruoansulatusvaivoja, aseman kellon lyödessä kuutta apteekin edessä kiemurteli pitkä jono.

Minä näin unessa Ville Valon ja yön aikana takapuoleeni oli kasvanut  saparo. Kun sorkat murtautuivat ulos käsistäni, minun oli lopetettava kirjoittaminen. Kärsästäni lähti vain vinkauksia, sanoiksi ei kärsä enää taipunut.

Mietin, sanooko sika röh röh vai oink oink? Entä olinko sika vai possu? Possu seikkailisi elokuvissa kaupungilla ja sen kaulaan sidottaisiin rusetti hampurilaisbaarissa. Se oli silti alusta asti selvää: minä olin sika.

Imin kärsälläni olutta ja ihmiset heittelivät minulle omenoita, joita nappasin harjaantuneesi kärsälläni. Röyhtäilin vastaukseksi, kasvattelin karvoja. Ryhdyin lihotuskuurille, keräsin ihraa nahkani alle, joka oli niin parkkiintunutta, ettei siitä saataisi edes kenkiä. Olin turha ja tuottamaton sika. Olin vastahankainen ja vastuuton. Älkää minua syyttäkö, en minä tätä valinnut, sikamaisuus on synnynnäistä niin kuin sukupuoli. Minä olin sukupuoleton. Puhdas sika.

Tilhi pallilla

Virkanainen kertoo:

” Koko viikon ajan Facebook-statuksissani oli vilahdellut jonkinlaisia pakkotoiston omaisia viittauksia palliin. Niitä löytyi myös muistiinpanoistani. Mietin hämmentyneenä sitä, mihin ne viittaavat.

Sitten toissapäivänä tapahtui jotain. Neitsyt Maria -korvakoruni putosi viemäriin. Pidin sitä merkkinä, enteenä jostain, mutta mistä? Tongin hädissäni Neitsyt Mariaa viemärikaivosta ja onnistuinkin kalastamaan sen harmaan veden seasta. Seuraavana päivänä luin jonkun Facebook-statuksesta, että Jeesus oli ilmestynyt Ikean vessan oveen. Tunsin huojennusta. Näin silmissäni otsikot: Neitsyt Maria tukki viemärin.

Tänään asiat alkoivat edetä ja ottivat yllättävän suunnan. Kirjamessuja koskeviin statuskommentteihini pyrähti tilhi. Mietin mahdollista kiinnostavaa esitelmäotsikkoa ”Pallit ja tilhet kirjallisuudessa.” Ja sitten Itäkeskuksen Carollisissa kreikkalaista salaattia syödessäni se tapahtui. Palaset loksahtivat kolisten paikoilleen. Esikoisteokseni nimi ilmestyi minulle näynomaisesti: Tilhi pallilla. Purskahdin hysteeriseen hihitykseen ja hampurilaisiaan nauttivat yksinhuoltajat vilkuilivat minua paheksuvasti.

Kuvottavan hyvä teksti

Tänään Kriittisen korkeakoulun tekstipajassa keskustelu kiertyi itse teksteistä muun muassa gynekologisessa leikkaussalissa veritulvan varalta olevaan kumisaapasrivistöön. Sieltä puolestaan päästiin afrikkalaiseen leikkaussaliin, jossa yhden henkilön tehtävänä on hätistellä kärpäsiä pois leikkaussalista. Runosta polveiltiin Kabbalaan, ja käytiinpä jopa Madonnassa asti.

Keskustelua käytiin myös siitä, onko oikein sanoa, että tekstistä tulee hyvä tai paha olo. Kysymyksen voisi kai muotoilla niin, että kuuluvatko tunteisiin pohjatutuvat makuarvostelmat kirjallisuuskritiikkiin. Mielestäni ne kuuluvat. Lukeminen on tekstin ja lukijan välistä intiimiä kommunikaatiota. Ensimmäisenä lukija reagoi tekstiin tunteillaan. Sillä, millaisia tunteita teksti lukijassa herättää, ei ole välttämättä mitään tekemistä tekstin laadun kanssa. Hyvä teksti saattaa aiheuttaa lukijassa kuvotusta. Huono teksti tekee sen vielä todennäköisemmin. Teksti, joka ei herätä lainkaan tunteita, on yksinkertaisesti tylsä.

Jäähyväiset tytöille

 

Naiset valittelevat usein, että tietyssä iässä heistä tulee läpinäkyviä eikä kukaan enää kiinnitä heihin mitään huomiota. Toinen naisellinen huoli on paradoksaalisesti se, että saa ulkonäkönsä takia huomiota pyytämättä. Kirjailija Riku Korhonen huomauttaa uudessa Hyvästi tytöt –teoksessaan (Sammakko, 2009), että läpinäkyväksi muuttuminen on miestenkin ongelma näiden saavuttaessa tietyn iän. Teoksen minäkertojalle tämä kavahduttava hetki koittaa 36-vuotiaana. Yhtäkkiä hän huomaa, että tytöt eivät enää kiinnitä häneen mitään huomiota, ei vaikka päähenkilö miten nojailisi koivunrunkoon jäätelöä nuoleskellen. Korhosen määritelmän mukaan vielä kolmekymppinenkin nainen voi olla tyttö, mutta siihen raja sitten vedetäänkin.

 

Valtasuhteet punaisena lankana

Sofi Oksasen Finlandia-palkittu Puhdistus-romaani (WSOY, 2008) kuvaa Viron lähihistoriaa yhden perheen kohtalon kautta. Näytelmästä itsenäiseksi teokseksi laajentunut tarina on sekä kipeä rakkaustarina että tarkkanäköinen valtasuhteiden kuvaus. Yhteiskunnallinen tyrannia murtaa verisiteet ja tekee sisaruksista toisensa vihollisia. Lopulta valta vaihtuu Virossakin, mutta alistussuhteet pysyvät. Valtaa ylläpidetään häpeällä ja naisten ruumiiseen tunkeutuvalla väkivallalla. Edellisen sukupolven naisia raiskattiin ja kidutettiin kuulusteluissa, seuraavan sukupolven tyttöjä myydään ulkomaisiin bordelleihin. Häpeä kulkee sukupolvelta toiselle.

 

Kielletyt laulut

Juttuni Kielletyistä lauluista on nyt luettavissa Kaupunginteatterin kotisivuilla: http://www.hkt.fi/ohjelmisto/luearvostelu.php?id=609

Intuitio oli jälleen väärässä

No nyt on sitten tapahtumassa se, mitä en olisi koskaan uskonut todeksi; Madonna tulee Suomeen. Lippujen myynti alkaa huomenna. Kun viisi miljoonaa suomalaista yrittää yhtä aikaa saada lippua, tulee myynnistä varmaan melkoinen härdelli. Intuitioni sanoi viimeiseen asti, ettei Madonna kuitenkaan tänne asti tule. Samalla ajattelin, että saattaapa tullakin, koska intuitioni sanoo toisin. Se nimittäin on usein väärässä.

Tapasin perjantaina vanhan ystäväni, joka kertoi lukevansa blogiani säännöllisesti ja olleensa pettynyt, kun en ole tätä taas moneen viikkoon päivittänyt. Lupasin korjata asian, terveisiä vaan!

Syy hiljaisuuteni on ollut työkiireissä. Lisäksi vaikuttaa siltä, että tarve kirjoittaa herää aina kun elämässä ollaan jonkinlaisessa murroskohdassa. Mikä onkin tilanne aika usein.

Sotaturismilla on pitkät perinteet

Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä ensi-iltansa saanut Sotaturistit –näytelmä kertoo vuonna 1854 järjestetystä huviristeilystä, joka kuljetti ruotsalaisperheitä katsomaan kun ranskalais-brittiläinen armeija pommitti Suomen rannikkoa. Tositapahtumiin perustuva näytelmä pohtii samalla sitä, onko meistä kaikista tullut kotisohvalla television loimussa sotaturisteja.