Kakkososassa kompastellaan taas

 

Ensi-iltansa 22.8. saava Arn – Pohjoinen valtakunta jatkaa Jan Guilloun romaanitrilogiaan perustuvaa saagaa. Elokuva päättää samalla 1100-luvulle sijoittuvan temppeliritari Arn Magnussonin tarinan.

 

Elokuva jatkaa siitä, mihin sen edeltäjä Arn – Temppeliritari jäi. Monien muiden jatko-osien tavoin se kärsii selittelevyydestä. Edeltäjässä viritetyt juonensäikeet on jotenkin avattava sellaisellekin katsojalle, joka ei ole ensimmäistä osaa nähnyt. Kohtausten väliin on leikattu pätkiä ykkösosasta, mikä tuntuu kömpelöltä ratkaisulta.

 

Passiivista vastarintaa osa 2: Ei kiitos

En malttanut eilen mennä nukkumaan vaan luin pikkutunneille asti Anna-Leena Härkösen uutta romaania Ei kiitos (Otava). Härkönen kuvaa siinä avoimesti ja joidenkin mielestä varmaan ronskistikin pitkään yhdessä olleen avioparin nuupahtanutta liittoa ja seksielämää. Härkösen edellinen romaani Juhannusvieras jää tämän uuden rinnalla väliteokseksi. Ei kiitos on hemmetin hauska ja ironinen romaani. Härkönen tavoittaa arjen pienet hiertymäkohdat ja parisuhteen älyvapaat lainalaisuudet niin terävästi, että lukija ei voi olla hihittelemättä ääneen; ”Ajattelen, että miehelläni on oikeus tietää miksi olen ahdistunut. Minkä jälkeen tartutan ahdistukseni häneen. Tai houkuttelen esiin hänen oman ahdistuksensa. En osaa tätä. Rakkaus ei ilmeisesti ole minun lajini”, Härkönen kirjoittaa.  

 

Vaikka siitä ei julkisesti puhutakaan, tutkimusten mukaan seksiongelmat ovat yllättävän yleinen parisuhteen eroon päätymisen syy. Seksiongelmat ovat kuitenkin usein vain jäävuoren huippu, kohtaamattomuuden ja kommunikaatiovaikeuksien kirvelevä ilmentymä.

Nainen pidetään onnellisena valehtelemalla

Olen nyt tutustunut Teppo M:n Sata naista -teokseen hieman syvällisemmin. Yhden hienon havainnon Teppo on naisista tehnyt: Hän kirjoittaa oppineensa kaiken oleellisen naisista äidiltään, joka oli helpompi pitää onnellisena valehtelemalla kuin yrittämällä saada hänet näkemään todellisuus samoin kuin itse sen näki. Äiti esimerkiksi kuvitteli, että naapurit salakuuntelivat heitä palohälyttimen kautta. Teppo oppi tekemään kaikkensa äitinsä uskoa tukeakseen.  

 

Teppo oivaltaa jotain oleellista naislajin psyykkisestä rakenteesta: Nainen haluaa kuvitella, että elää unelmaansa, ja miehen tulee tätä oletusta tukea, sillä tähän nainen on koulutettu, kasvatettu ja sosiaalistettu. Nainen näkee miehessä sen mitä haluaa nähdä. ”Nainen haluaa prinssin, joka on liian hyvä ollakseen totta, ja sen saatuaan joutuu enemmin tai myöhemmin toteamaan, ettei se sitten yllättäen ollutkaan totta,” Teppo kirjoittaa.

Sata naista vs. sata miestä?

Teppo M julkaisee projektiblogista alkaneet tarinansa sadan naisen kaatamisesta nyt kirjana (Teppo M/ Sata naista, Gummerus). Lueskelin joskus Teppo M:n naisteniskemisteorioita netistä, ne ovat kieltämättä aika teräviä ja nerokkaita. Tässä ote kirjan lehdistötiedotteesta:

 

”Mikään ei kylmennä naista yhä tehokkaasti kuin oikealla hetkellä käytetty

väärä nimi. Jos haluaa pelata oikein varman päälle, onkin parempi sanoa

vain ”murmeli”, ”nöpö tai ”pupu”. Toki hellittelynimissäkin voi helposti

mennä vikaan. Yleensä ottaen pienet, karvaiset nisäkkäät kelpaavat, mutta

jyrsijöitä on syytä välttää, jos naisella on voimakas yläpurenta.

Esimerkiksi ”kuutti” toimii hyvin. Naisia siis imartelee se, että heidät

mieltää pörröisenä, avuttomana ja aivottomana, jäällä makaavana kasana

ihraa, joka osaa vain odottaa, että joku iso karvainen norjalainen tulisi

kalauttamaan heiltä tajun kankaalle.”

 

Valheita ja viettelijöitä 1700-luvulta

Kansallisteatterin suurella näyttämöllä ensi-iltansa saanut Vaarallisia suhteita on visuaalisesti komea tulkinta ranskalaisesta klassikkoteoksesta. Sen kirjoittaja Choderlos de Laclos (1741-1803) oli ranskalainen upseeri, liikemies ja diplomaatti, joka uhosi kirjoittavansa vielä joskus jotain niin huomiota herättävää, että se jäisi historiaan. Niin kävikin, sillä vuonna 1782 ilmestyneestä Vaarallisia suhteita -kirjeromaanista on nähty lukuisia näyttämösovituksia ja viisi erilaista elokuvasovitusta. Kirjeromaani kuohutti ilmestyessään seurapiirejä ja aikaansai skandaalin.

 

Missä kuljimme kerran - jos toisenkin

Juttuni Kaupunginteatterin Missä kuljimme kerran -näytelmästä löytyy täältä: http://www.hkt.fi/ohjelmisto/luearvostelu.php?id=518

Olen tässä viime päivinä miettinyt melankolian olemusta. Esimerkiksi 1800-luvulla oli täysin “luvallista” olla surumielinen ja melankolinen. Nykyään taas ajatellaan, että ihmisen “kuuluisi” olla onnellinen ja kaikki muut olemisen muodot ovat tästä poikkeuksia, anomalioita. Tämän takia kaikki, jotka eivät tunne itseään onnelliseksi, saavat jatkuvasti potea poikkeavuudestaan huonoa omaatuntoa, mikä vähentää onnellisuutta entisestään.

Kirjekyyhkyn kuolema

Uusi tekniikka vaikuttaa elokuvien dramaturgisiin ratkaisuihin. Esimerkiksi Rakkautta ennen auringonlaskua –elokuvassa miespuolinen päähenkilö (Ethan Hawke) päätyy kirjoittamaan kirjan kohtaamisestaan pariisilaisneidon (Julie Delpy) kanssa, koska Wienissä toisensa kohdanneet rakastavaiset eivät vaihtaneet yhteystietoja, eivätkä siksi löydä toisiaan 10 vuoteen. Enää elokuvan tarina ei olisi uskottava, sillä rakastavaiset löytäisivät toisensa heti –tietysti Facebookista.

Poika painuu metsään

 

Sean Pennin ohjaama ja käsikirjoittama Erämaan armoille –elokuva kertoo 22-vuotiaasta Christopher McCandlessista, joka jättää collegesta valmistuttuaan loistavan tulevaisuutensa, vanhempansa ja ystävänsä ja liftaa Alaskaan. Idealistinen nuori mies ihailee Tolstoita ja Thoreauta ja haluaa vapautua yhteiskunnasta ja löytää absoluuttisen vapauden painumalla metsään. Elokuva perustuu Jon Krakauerin tositapahtumiin pohjaavaan kirjaan. Suomen ensi-iltansa se saa 4.4.  

Rajaton on rakkaus

Nobel-kirjailija Gabriel García Márquezin romaaniin perustuva elokuva Rakkautta koleran aikaan on kuvaus itsepintaisesta ja elämänpituisesta rakkaudesta. Elokuva on siitä harvinainen, että siinä kuvataan myös seniori-ikäisten lempeä. Suomen ensi-iltansa se saa 14.3.

 

Värttinän musiikki soi Keski-Maassa

Keväällä 2006 Torontossa maailmanensi-iltansa saanut Taru Sormusten Herrasta –musikaali pyörii nyt Lontoon Theatre Royal Drury Lane –teatterissa. Esityksen musiikin on säveltänyt suomalainen Värttinä –yhtye yhdessä intialaisen elokuvasäveltäjä A.R. Rahmanin kanssa. Musiikki on juuri julkaistu myös levynä.