Tässä eräänä päivänä silmiini osui Hesarissa sana ”viranomainen”. Jotenkin tykästyin sen vanhahtavaan kaikuun. Viranomainen muistuttaa 70-luvun pitkistä käytävistä ja leivästä, joka oli yhtä pitkä kuin kapea.
“Minä täällä”
Ystäväni soitti minulle työnumerostaan, jota puhelimeni ei tunnista. Terävä kollegojen välinen dialogimme meni näin:
Ystävä: Moi, minä täällä.
Minä: Kuka minä?
Ystävä: (Nauraen) No minä minä.
Toisaalta tähän keskusteluun kiteytyy yksinkertaisuudessaan jotain hyvin paljastavaa ihmiselämästä. Me kaikki olemme itsellemme minä ja odotamme myös muiden meidät minänä tunnistavan. Hyvin harvoin tämä kuitenkaan onnistuu. Toiselle olemme olemassa aina kolmannessa tai korkeintaan toisessa persoonassa.
Työstä puheen ollen, työpäiväni ovat viime viikkoina venähtäneet koko valveillaoloajan pituisiksi. Koska kirjoitan kotona, käyn usein Facebookissa ikään kuin tapaamassa kollegoja ja ystäviä. Iltaisin siellä saattaa vierähtää tuntejakin. Koska vietän siellä niinkin paljon aikaa, olen miettinyt millaista oleminen siellä oikeastaan on.
Tänään pohdin taas virtuaalisen suhdetta todellisuuteen ja muotoilin ajatukseni statuspäivityksen 200 merkin puitteissa näin: ”Venla miettii, että virtuaalinen on kuin uni tai ajatus, se on mahdollisuus joka saattaa realisoitua, se on toden ja epätoden välissä”.
Kadotettujen ja löydettyjen maa
Vietin marraskuussa viikon Tunisiassa. Kiersimme ympäri maata rannikolta kohti etelää ja Saharaa. Suurimman vaikutuksen minuun teki juuri Sahara. Autiomaassa on jotain rauhoittavaa, vähän niin kuin merenulapassa. Matkalla kuulin monia tarinoita, joiden juonena oli tavaroiden hukkaaminen Tunisiassa ja niiden yllättävä löytyminen.
Realisoituneita virtuaaliystäviä
Olen pohtinut paljon sitä, onko virtuaalinen todellista. Virtuaalista pidetään usein jotenkin vähemmän todellisena ja vähempiarvoisena kuin reaalitodellisuutta. Kuitenkin voisi väittää, että valtaosa ihmisten tunteista on yhtä tosia tai epätosia kuin virtuaalisetkin intentiot. Oli niin tai näin, niin ainakin tämä blogi ja esimerkiksi Facebook-yhteisö on poikinut monenlaista mukavaa reaalitodellisuudenkin puolelle. Olen tutustunut blogin kautta moniin kollegoihin ja muihin mielenkiintoisiin ihmisiin ja saanut uusia ystäviä.
Esimerkki: freelancertoimittaja Kirsi H otti minuun yhteyttä joitakin vuosia sitten, kertoi lukeneensa blogiani ja kysyi saako käyttää graduani erään lehtijutun taustamateriaalina. Aloimme kirjoitella ja huomasimme, että meitä yhdistää ammatin lisäksi se, että kumpikin haaveilee kirjan kirjoittamisesta. Pian sovimme tapaamisen Journalistiliiton freelancer-seminaariin, jossa tutustuimme myös uusiin kollegoihin. Aloimme järjestää kokoontumisia, jotka kulkevat nykyisin ironisesti nuorten toimittajien tapaamisina. Ensimmäisessä tapaamisessa tutustuin Kirsin kautta kollega Jenniin, joka niin ikään on nykyään parhaita ystäviäni. Olemme toistemme kautta tutustuneet lukuisiin uusiin ihmisiin ja FB:ssä toimivalla Nuorten toimittajien ryhmälläkin on jo 30 jäsentä.
Oma huone
Keittiön sydän.
Kun aloitin toimittajan työt, asuin ensimmäisessä omassa kodissani, joka oli yksiö. Työkoneeni oli parven alla, isä osti minulle työpöydän, jonka sitten itse suurella vaivalla ja rakkuloita pelkäämättä kokosin. Seuraavassa asunnossani työpisteeni sijaitsi keittiössä. Koneeni nökötti siinä, missä olisi ollut ruokapöydän paikka. Ei hyvä.
Nykyisessä kodissani on kolme huonetta, joista yksi on yhdistetty makuu- ja työhuoneeni. Nukun melkein kiinni työpöydässäni, joka on muuten sata vuotta vanha ja huuto.netistä hankittu.
Sen jälkeen kun pöytäkoneeni hajosi, en ole kuitenkaan saanut langatonta verkkoa toimimaan kannettavassa. Niinpä olen palannut takaisin alkuun, keittiöön, sillä tämä on ainoa huone, johon kaapeliverkon piuha riittää. Ruokapöytä on nykyään papereiden, cd-levyjen ja kirjojen peitossa. Printteri-skanneri-vie puolet pöydästä.
Vapaan toimittajan päiviä
Kun nyt kerran työstä alettiin puhua, niin puhutaan sitten vielä vähän lisää. Arvatkaa, mikä on viimeinen ajatukseni illalla ja ensimmäinen aamulla: kirjoittaminen. Juttuideat, asiat, jotka pitäisi tehdä, aikataulut, dedikset jne. Näin on melkein aina, oli sitten pyhä tai arki. En pääse irtautumaan työstä koskaan, enkä edes halua. Lomalla kärsin ja olin masentunut. Elämä tuntui tyhjältä ja merkityksettömältä. Vatvoin mielessäni turhanpäiväisiä asioita, itkeskelin. Nyt kun työnteko on taas päässyt käyntiin, olen iloisempi ja energisempi, mieleni on täynnä uusia ideoita ja ajatuksia.
Freelancer-toimittajan ammatin hyvät ja huonot puolet ovat yksi ja sama asia. Hyvää on vapaus ja monipuolisuus. Esimerkiksi tällä viikolla olen käynyt katsomassa Espoon kaupunginteatterin Histan häitä (hieno esitys!) ja kirjoittanut esityksestä jutun. Lisäksi olen tehnyt aukeaman jutun blogeista ja niiden merkityksestä vaalikampanjoissa. Olen kirjoittanut arvion Aku Louhimiehen Käsky-elokuvasta sekä mediakommentin FB-yhteisöllisyydestä. Eilen haastattelin amerikkalaista muusikkoa, joka on lapsuuden ja nuoruuden sankarini.
Työ olen minä
Olen hyvin työkeskeinen ihminen ja vieläpä ylpeä siitä. Työ ei ole minulle jotain itseni ulkopuolella olevaa ja suoritettavaa, oikeastaan en osaa edes eritellä missä minä lopun ja mistä työ alkaa. Työ on elämänasenne ja -tehtävä. Tämä taas johtuu siitä, että saan tehdä työkseni juuri sitä mitä haluan eli kirjoittaa.
Kumppanikokelaat ovat toisinaan tulleet mustasukkaiseksi tietokoneelleni ja kirjahyllylleni. Jos on valittava kumppanikokelaan ja kirjoittamisen väliltä, peli on selvä jo ennen kuin se on alkanutkaan; valitsen empimättä työn ja kirjoittamisen. Ilman kirjoittamista en olisi minä. Jos ei ymmärrä tätä, ei ymmärrä myöskään minua. Se ehkä vaatii uhrauksia ja ajankäytön ankaruutta, mutta olkoon niin.
Totuus fiktiossa
Kun kirjoittaa työkseen, huomaa pian että on olemassa asioita, joita ei saa sanoa – tai kirjoittaa – ääneen. Toisinaan juttu, joka kertoo vaikeista tunteista ja asioista, muuttuu editointivaiheessa söpöksi selviytymistarinaksi, jolla on onnellinen loppu. Esimerkiksi monet perheeseen, sukupuolirooleihin, avioliittoon ja avioeroon liittyvät asiat ovat tällaisia.
Melkein toimittaja
HS:n toimittajatestin mukaan olen 73-prosenttisesti toimittaja. Testaa itsesi: http://www2.hs.fi/extrat/hsfi/omaelama/lehtimiestesti/
Kirjoituksia kirjoittamisesta
Kun kirjailijat eivät enää keksi mitään kirjoitettavaa, ne alkavat kirjoittaa kirjoittamisesta: tyyliin miten romaanini syntyvät, miten vaikeaa on synnyttää tekstiä, miksi en saa apurahaa jne. Yhtenä esimerkkinä tästä on Mukan teos, jonka nimen olen unohtanut. Mukka kirjoitti sen joka tapauksessa lähinnä rahapulan takia.
Minulta kysytään usein, mistä keksin ideoita. No, juttuidea voi syntyä melkein mistä vaan. Joskus joukko havaintoja loksahtaa yhtäkkiä jatkumoksi, jota voi lähteä purkamaan kirjoittamalla. Usein ideoita putkahtaa päähäni myös uidessani. Ja öisin. Toisinaan taas on vaan kerta kaikkiaan pakko keksiä jotain. Silloin selailen kirjahyllyn kirjoja, plärään lehtiä ja surffaan netissä. Joskus taas idea jalostuu uuteen muotoon yhteistyössä toimitussihteerin kanssa.
