Oma huone

Keittiön sydän.

Kun aloitin toimittajan työt, asuin ensimmäisessä omassa kodissani, joka oli yksiö. Työkoneeni oli parven alla, isä osti minulle työpöydän, jonka sitten itse suurella vaivalla ja rakkuloita pelkäämättä kokosin. Seuraavassa asunnossani työpisteeni sijaitsi keittiössä. Koneeni nökötti siinä, missä olisi ollut ruokapöydän paikka. Ei hyvä.

 

Nykyisessä kodissani on kolme huonetta, joista yksi on yhdistetty makuu- ja työhuoneeni. Nukun melkein kiinni työpöydässäni, joka on muuten sata vuotta vanha ja huuto.netistä hankittu.

Sen jälkeen kun pöytäkoneeni hajosi, en ole kuitenkaan saanut langatonta verkkoa toimimaan kannettavassa. Niinpä olen palannut takaisin alkuun, keittiöön, sillä tämä on ainoa huone, johon kaapeliverkon piuha riittää. Ruokapöytä on nykyään papereiden, cd-levyjen ja kirjojen peitossa. Printteri-skanneri-vie puolet pöydästä.

 

Vapaan toimittajan päiviä

 

Kun nyt kerran työstä alettiin puhua, niin puhutaan sitten vielä vähän lisää. Arvatkaa, mikä on viimeinen ajatukseni illalla ja ensimmäinen aamulla: kirjoittaminen. Juttuideat, asiat, jotka pitäisi tehdä, aikataulut, dedikset jne. Näin on melkein aina, oli sitten pyhä tai arki. En pääse irtautumaan työstä koskaan, enkä edes halua. Lomalla kärsin ja olin masentunut. Elämä tuntui tyhjältä ja merkityksettömältä. Vatvoin mielessäni turhanpäiväisiä asioita, itkeskelin. Nyt kun työnteko on taas päässyt käyntiin, olen iloisempi ja energisempi, mieleni on täynnä uusia ideoita ja ajatuksia.

 

Freelancer-toimittajan ammatin hyvät ja huonot puolet ovat yksi ja sama asia. Hyvää on vapaus ja monipuolisuus. Esimerkiksi tällä viikolla olen käynyt katsomassa Espoon kaupunginteatterin Histan häitä (hieno esitys!) ja kirjoittanut esityksestä jutun. Lisäksi olen tehnyt aukeaman jutun blogeista ja niiden merkityksestä vaalikampanjoissa. Olen kirjoittanut arvion Aku Louhimiehen Käsky-elokuvasta sekä mediakommentin FB-yhteisöllisyydestä. Eilen haastattelin amerikkalaista muusikkoa, joka on lapsuuden ja nuoruuden sankarini.

 

Työ olen minä

Olen hyvin työkeskeinen ihminen ja vieläpä ylpeä siitä. Työ ei ole minulle jotain itseni ulkopuolella olevaa ja suoritettavaa, oikeastaan en osaa edes eritellä missä minä lopun ja mistä työ alkaa. Työ on elämänasenne ja -tehtävä. Tämä taas johtuu siitä, että saan tehdä työkseni juuri sitä mitä haluan eli kirjoittaa.

Kumppanikokelaat ovat toisinaan tulleet mustasukkaiseksi tietokoneelleni ja kirjahyllylleni. Jos on valittava kumppanikokelaan ja kirjoittamisen väliltä, peli on selvä jo ennen kuin se on alkanutkaan; valitsen empimättä työn ja kirjoittamisen. Ilman kirjoittamista en olisi minä. Jos ei ymmärrä tätä, ei ymmärrä myöskään minua. Se ehkä vaatii uhrauksia ja ajankäytön ankaruutta, mutta olkoon niin.

 

Totuus fiktiossa

 

Kun kirjoittaa työkseen, huomaa pian että on olemassa asioita, joita ei saa sanoa – tai kirjoittaa – ääneen. Toisinaan juttu, joka kertoo vaikeista tunteista ja asioista, muuttuu editointivaiheessa söpöksi selviytymistarinaksi, jolla on onnellinen loppu. Esimerkiksi monet perheeseen, sukupuolirooleihin, avioliittoon ja avioeroon liittyvät asiat ovat tällaisia.

 

Melkein toimittaja

HS:n toimittajatestin mukaan olen 73-prosenttisesti toimittaja. Testaa itsesi: http://www2.hs.fi/extrat/hsfi/omaelama/lehtimiestesti/

Kirjoituksia kirjoittamisesta

Kun kirjailijat eivät enää keksi mitään kirjoitettavaa, ne alkavat kirjoittaa kirjoittamisesta: tyyliin miten romaanini syntyvät, miten vaikeaa on synnyttää tekstiä, miksi en saa apurahaa jne. Yhtenä esimerkkinä tästä on Mukan teos, jonka nimen olen unohtanut. Mukka kirjoitti sen joka tapauksessa lähinnä rahapulan takia.

Minulta kysytään usein, mistä keksin ideoita. No, juttuidea voi syntyä melkein mistä vaan. Joskus joukko havaintoja loksahtaa yhtäkkiä jatkumoksi, jota voi lähteä purkamaan kirjoittamalla. Usein ideoita putkahtaa päähäni myös uidessani. Ja öisin. Toisinaan taas on vaan kerta kaikkiaan pakko keksiä jotain. Silloin selailen kirjahyllyn kirjoja, plärään lehtiä ja surffaan netissä. Joskus taas idea jalostuu uuteen muotoon yhteistyössä toimitussihteerin kanssa.

 

Itsensä johtamista opettelemassa

Olen potenut kohta viikon ankaraa flunssaa ja piinaavaa kurkkukipua. Huomenna aion mennä testaamaan julkista terveydenhuoltoa ja katsoa, onnistunko saamaan lääkäriajan. Kotona kököttäessäni olen tehnyt rästitöitä ja lukenut kouluttaja Mari Aulangon varsin mielenkiintoista teosta Johdan itseäni. Kaltaiselleni freelancerille itsensä johtaminen on ihan käytännön kysymyskin, sillä viime kädessä olen tulosvastuussa itselleni. “Tässä firmassa on vain yksi äänivaltuutettu osakas, ja se olen minä.” Hyvin usein itsensä johtaminen kilpistyy siihen, että joko kirjoitat tai itket ja kirjoitat (terveisiä kollegalleni Johannalle!).

 

Aulanko viittaa itsensä johtamiseen kuitenkin elämänhallinnan tasolla. Hän kirjoittaa, että biologit ja psykologit ovat jo vuosikymmeniä kiistelleet siitä, mikä on perimän ja mikä ympäristön osuus ihmisen elämän selittäjänä. Hän huomauttaa sangen viisaasti, että jos puolet selitetään perimällä ja puolet ympäristöllä, niin mihin jää ihmisen oman tahdon paikka ja mahdollisuus? Ilosanoma tässä on se, että ihminen voi, pystyy ja kykenee muuttamaan itseään - ja jopa tunteitaan. Hitaasti mutta varmasti.

 

Mitä tapahtuu todella

 

On se myönnettävä; vaikka ammattitoimittaja olenkin, en jaksa nykyisin juuri katsoa televisiota. Jopa vähän ylpeillen sillä, että minäpä en televisiota katso. Mutta sen sijaan jumitan netin äärellä ja teen kaikkea todella hyödyllistä ja valistavaa:

Tsekkaan Facebookin päivitykset vähintään kerran tunnissa – kuka tekee mitä, missä ja millä seurauksilla. Lisäksi tarkkailen blogini statistiikkalukuja ja hakusanoja, joilla tänne löydetään. Tänään blogiin on tultu muun muassa hakusanoilla ”valuva nainen”, ”venla kitara”, ”miten kettu sopeutuu Suomen talveen”, ”prinssi kettu” sekä ”avioliitto näyttelijän kanssa”. Eilen joku oli löytänyt tänne muun muassa näinkin veikeällä yhdistelmällä: ”huumori & joulu & nainen”. Toivottavasti löysitte etsimänne. Lisäksi googlaan omaa nimeäni, lueskelen keskustelupalstoja ja seuraan Huuto.net:iä. Samalla kuuntelen musiikkia ja kirjoittelen sähköpostiviestejä, jotka olisi pitänyt kirjoittaa jo monta päivää sitten. Siihen ne illat sitten kuluvatkin.

 

Kirjailija, älä jaarittele

 Vietän viikonloppua kotona koska minun pitäisi muiden töiden lisäksi muun muassa kirjoittaa neljä kirjajuttua ensi viikoksi. En ole vielä lukenut kaikkia kirjoja, ja vaikka lukemisesta pidänkin, tuntuu sekin välillä työltä kun sitä on ns. pakko tehdä. Kirjailijan jaarittelut alkavat ärsyttää, tekee mieli sanoa, että vauhtia nyt, asiaan, ei tässä ole koko päivää aikaa jaagailla… 

Kuluneen työviikon tehtävistä suurimman vaikutuksen minuun teki Lauri Törhösen Raja 1918 –elokuva (josta siis kirjoitan juttua). Elokuva on todella hieno tarina vihasta ja rakkaudesta sekä rajoista ja niiden sattumanvaraisuudesta ja häilyvyydestä. Myös vihan ja rakkauden, hyvyyden ja pahuuden välillä kulkee raja, jonka yli saattaa astua kuin huomaamattaan. Näin globalisaation aikakaudella rajat ja niiden vetäminen on taas ajankohtaista. Elokuvan kertoo myös sisällissodan jälkeisestä tilanteesta. Punaiset piileksivät ja pakenevat Venäjälle. Raja 1918 tuli lähelle siksikin, että valkoisten ja punaisten väliset jännitteet ja sisällissodan vaietut tapahtumat ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle jokaisessa suomalaissuvussa. Elättelen toivoa, että itselläkin olisi vielä joskus tilaisuus (eli aikaa) kirjoittaa niistä fiktion muodossa. Raja 1918 saa ensi-iltansa 30.11.

Kävin myös jokin aika sitten katsomassa Lilla Teatternin tulkintaa Oscar Wilden näytelmästä Miksi naiset aina rakastuvat Ernestiin. Oscar Wilde kirjoitti 1800-luvun lopussa, mutta se on säilyttänyt ironiansa ja ajankohtaisuutensa. Sam Hardwickin suomentama ja Neil Hardwickin ohjaama näytelmä kuvaa englantilaisen yläluokan sievisteleviä tapoja. Näytelmän punaisena lankana ovat nuorten rakastavaisten vastoinkäymiset, ja samalla se parodioi perinteistä rakkaustarinan kaavaa liioittelemalla sen äärimmilleen. Kun kaksi naista viehtyy Ernest –nimiseen mieheen, ei seurauksena voi olla muuta kuin farssi.

Täytyy jälleen kerran todeta, että ehdottomasti parhaat onnistumisen kokemukset saan työstä. Työ olen minä, minä olen työ.

Arvosteluni Miksi naiset aina rakastuvat Ernestiin -näytelmästä: http://www.hkt.fi/ohjelmisto/luearvostelu.php?id=453

Kuinka paljon kertoja voi tietää?

 

Kaksi viikkoa kirjoitusharjoitusta on nyt täynnä. Sovittiin Kirsin kanssa, että jatkamme vielä toiset kaksi viikkoa. Ainoa kriteeri on, että joka päivä pitää kirjoittaa tajunnanvirtaa vähintään puoli tuntia. Sen puolituntisenkin löytäminen on välillä osoittautunut aika haastavaksi. Mihin kaikki aika katoaa? Ehkä pitäisi ottaa viisaampien neuvosta vaari ja lukea esimerkiksi sähköpostia vain pari kertaa päivässä. Tietokoneen ja minun suhde on kehittynyt pisteeseen, jossa ensimmäisenä aamulla käynnistän koneen ja vasta sitten sytytän valot ja menen keittämään kahvia. Sammutan koneen viimeisenä ennen nukkumaanmenoa. Kone on aina auki kun olen kotona. Jätän sen usein päälle jopa siksi aikaa kun käyn kaupassa.