Itsesensuurin Ihmemies

Jari Tervon pääministeri Lahnanen oli ensimmäisiä romaanihenkilöitä, josta revittiin iltapäivälehden lööppejä. Samalla kauhisteltiin, miten epäuskottavaa ja rienaavaa tekstiä Koljatti sisältääkään. No, koska tyylilajina on satiiri ja kyseessä on fiktio, on turha odottaakaan siltä muuta kuin karnevalismia. Itse asiassa Tervon satiiri on hyvinkin osuvaa.

Koljatin Lahnasen mielestä politiikka ei ole viihteellistynyt, vaan se on viihdettä, toimittajia varten järjestettyä näytöstä. Törkykuvien ja uutisten levittämistä perustellaan ”yhteiskunnallisella keskustelulla”, jonka aiheet media kuitenkin itse sanelee. Nykytekniikka tallentaa kaiken nettiin ja bittiarkistoihin eikä mikään pyyhkiydy pois. ”Elämänsä teknistänyt ihminen on tehnyt unohduksen eli anteeksiannon mahdottomaksi.” Koljatin poliittinen eliitti keskittyy hymyilemään oikeasta kulmasta alati kärkkyville toimittajille.

Tunnustuksen rajat

Vanhan hokeman mukaan henkilökohtainen on poliittista. Nykyään juuri mikään ei kuitenkaan enää ole poliittista, vaan ainoastaan henkilökohtaista.

Henkilökohtaista otetta ja tunnustuksia odotetaan nykyään julkkisten ja tavisten lisäksi myös toimittajilta. Mitä enemmän itsestään on valmis paljastamaan, sitä varmemmin aihe kiinnostaa. Tämä tuntuu toisinaan kiusalliselta. Joutuu pohtimaan, olenko valmis (ja mistä hinnasta) myymään yksityisyyttäni?

Vastaisku Audi-kohulle

 Niin sanotun Audi-miehen tapauksen jälkeen mediassa on jälleen virinnyt vilkas keskustelu sukupuolirooleista. Kun itse Audi-miehen kommentit oli ruodittu loppuun, lähtivät iltapäivälehdet ”vastaiskuun”. Viikonvaihteen Iltasanomien kannessa istua törötti missi auton konepellillä. Nahka-asuun sonnustautunut topakka nuorineito laukoi haastattelussa niinkin rohkeita kommentteja, kuin että miehen tulee itse silittää paitansa. Missi vertasi miehiä autoon esimerkiksi vertauksella ”autot ovat simppeleitä kun niitä oppii käyttämään.” Samaan aikaan lööpeissä naiset ylistävät joukolla Vesa-Matti Loiria ”intohimoiseksi rakastajaksi”. Kuvakavalkadin eturintamaan oli nostettu Lenita Airisto.

Sikamainen mediapaniikki

Sikainfluenssa leviämisvauhti mediassa oli huikea. Helsingin Sanomien ensimmäinen sikainfluenssasta kertova uutinen julkaistiin arkistohaun mukaan 25.4. Muutaman palstan kokoisessa jutussa kerrottiin, että ennen tuntematon sikainfluenssan tappava muoto on surmannut jopa 60 ihmistä Meksikossa. Viisi päivää myöhemmin vappuaattona sikainfluenssasta kertovia juttuja löytyi HS:n arkistosta jo 52 kappaletta. Vertailuna sana ”lintuinfluenssa” tuotti yli 800 hakutulosta.

 

Tavallinen tarina lööpissä

Iltapäivälehdet ovat perinteisesti pyrkineet myymään irtonumeroita julkkiskandaaleilla, onnettomuuksilla ja muilla kohu-uutisilla. Jutunaiheita on kierrätetty 7 päivää –lehdestä iltapäivälehtiin ja toisten päin. Yhden lehden aloitteesta esiin nostettua ”kohu-uutista” on seurattu sekä iltapäivälehdissä että juorulehdissä ja palloteltu edes takaisin. Tätä kutsutaan viestinnän tutkimuksessa intermediaalisuudeksi eli eri medioiden väliseksi vuorovaikutukseksi.

 

”Tavisten” selviytymistarinat ovat olleet juorulehtien kauraa aina. Jutuissa on usein ollut tirkistelyn sivumaku. Lehdet ovat esimerkiksi lahjoittaneet köyhälle pirttiperheelle television ja tehneet perheen köyhyydestä ja tapahtumasta reportaasin. Lehdissä on esitelty myös tavallisten ihmisten harvinaisia sairauksia ja kurjia elämänkohtaloita.

Nyt tavisten tarinat ovat päätyneet myös keltaisen lehdistön lööppeihin. Lööpeissä on kerrottu muun muassa äidistä, joka sairastaa syöpää, pikkulasten ”selviytymiskamppailuista”, miehestä, joka ei saa uusia keuhkoja ja kaverista, joka kuoli salamaan. Niissä on seurattu seikkaperäisesti lapsensa kadottaneiden vanhempien surua ja luokkatovereiden yrityksiä lohduttaa surevia vanhempia.

 

Poliitikko tuntee ongelmasi

Kun googleen kirjoittaa kunnallisvaalit + blogit, löytyy hakutuloksena jopa 20 000 viitettä. Erottuakseen tästä massasta on siis oltava hyvin kekseliäs. Entäpä jos otettaisiinkin esimerkkiä Yhdysvaltain presidenttitaistosta ja keksittäisiin vaaliohjelman sijaan jokaiselle poliitikkokokelaalle oma pikku ongelma? Siitä olisi sitten kätevä medialle avautua ja blogissaan tilittää. Yhdysvaltojen demokraattipuolueen presidenttiehdokas Barack Obama esimerkiksi avautui huumekokeiluistaan uskonnollisessa keskustelutilaisuudessa: ”Minulla oli vaikea nuoruus. Oli aikoja, jolloin kokeilin huumeita,” hän kertoi. Vastaehdokas John McCain ruoti samassa tilaisuudessa aiemman avioliittonsa ongelmia (STT, 18.8).

 

Avioero, paniikkihäiriö, alkoholismi, kleptomania… Ehkä mainostoimistot voisivat auttaa tässäkin asiassa. Mitä erikoisempi ja persoonallisempi ongelma, sitä paremmin joukosta tummasta erottuu. Ongelmanmuodostamisessa voisi käyttää apuna myös tilastoja; millaisia ovat suomalaisten yleisimmät ongelmat, millaisia ongelmia on esimerkiksi kaupunkilaisilla nuorilla naisilla, entäpä savolaisilla metsureilla, ja räätälöidä oman pulmansa sitten äänestäjäkuntaa vastaavaksi. Voi avautua esimerkiksi lastensa koliikista, vaikka siitä olisi kauankin.

 

Tuotemerkit etsivät rockhenkeä Ruisrockista

 

Turun Ruisrock keräsi tänä vuonna 70 000 vierasta. Suositussa tapahtumassa rokattiin antaumuksella – muun muassa leipä- ja mehumerkin voimin. Tapahtumassa nähty sponsorointi edusti uutta linjaa, jonka päämääränä on sijoittaa tuote mahdollisimman lähelle itse ohjelmannumeroa. Tuotesijoittelu tapahtumissa on sallittua toisin kuin televisio-ohjelmissa, joissa ohjelman ja mainoksen raja on pidettävä selvästi näkyvissä.

 

Kaverilta kaverille –markkinointi yleistyy

Meistä kaikista on tulossa saippuakauppiaita, mikäli uuden markkinoinnin ilosanomaa on uskominen. Hyvänä esimerkkinä tästä uuden sukupolven markkinoinnista toimii Facebook, jossa ihmisiä usutetaan paitsi luomaan verkostoja, myös kauppaamaan toisilleen tuotteita esimerkiksi erilaisten visailujen muodossa. Facebookissa voi ryhtyä esimerkiksi uutuuslehtien ”faniksi”, haastaa ystävänsä mainostajien sponsoroimiin kilpailuihin tai lahjoittaa kaverilleen virtuaalisia merkkituotteita.

 

Mediarippi puhdistaa ja tahraa

 

 

Mikä yhdistää tositelevisiosarjoja, laatujournalismia, juorulehtiä, terapiaohjelmia, internetpäiväkirjoja, kaunokirjallisuutta ja rippiä? Tunnustava puhe, joka mielletään totuudentuottamisen tekniikaksi. Heikki Kujansivun ja Laura Saarenmaan toimittamassa teoksessa Tunnustus ja todistus – Näkökulmia kahteen elämän esittämisen tapaa ( Gaudeamus, 2007) tarkastellaan ilmiötä niin taiteessa, kirjallisuudessa kuin tv-ohjelmissa. Esimerkkejä ammennetaan muun muassa Sopranos tv-sarjasta, Dostojevskin Rikoksesta ja Rangaistuksesta, internetin rippituoleista, Markiisi de Saden teksteistä ja journalismin kaunokirjallisesta kerrontatekniikasta. ”Voidaan ajatella, että tunnustus ja todistus muodostavat kaksi elämän esittämisen perusmuotoa”, väittää Heikki Kujansivu.

 

Paljon meteliä blogeista

Viime aikoina on kiistelty siitä, ovatko blogit viihdettä vai asiaa. Keskustelu sai alkunsa kun Helsingin Sanomat julkaisi 16.3. jutun, jossa väitettiin, että suurin osa suomalaisista blogeista edustaa viihdettä eikä niin sanottua kansalaisjournalismia. Juttua kommentointiin monissa blogeissa. Bloginpitäjien mielestä esimerkiksi suosituissa neuleblogeissa ei ole kyse viihteestä, vaan uudenlaisesta yhteisöllisyydestä. Journalistissa huomautetaan, että aiheesta blogeissa virinnyt keskustelu kyseenalaistaa jopa ammattitoimittajien ammattitaidon (Journalisti 20.3.2008).