Elämänpituinen uhmaikä

Kyltti Pikku-Huopalahdessa.

 

Tämä tiedetään: lapsilla on erilaisia kehitysvaiheita, joita uhmaksi kutsutaan. Uhmaiän ja erilaisten muitten uhmien jälkeen alkaa varhaismurrosikä ja sitten itse murrosikä.

Totuus kuitenkin on (tämä on kaikkien vanhempien yhteisesti jakama salaisuus), että lapsen elämä näyttäisi kulkevan uhmasta toiseen. Erilaisten uhmaikien välillä ei ole selkeitä rajoja, ei erota mistä yksi uhmakausi alkaa ja toinen loppuu.

 

Ensin lapsen kiukku on fyysistä lajia, lapsi huutaa, itkee, huitoo, potkii ja kieltäytyy pukemasta vaatteita (passiivinen vastarinta!). Sitten kiukku muuttuu verbaaliseksi, lapsi nimittää huoltajaansa porsaaksi, kakkapääksi ja niin edelleen. Lapsi kieltäytyy puhumasta, kampaamasta tukkaa ja harjaamasta hampaita. Kun päästään murrosikään fyysinen ja verbaalinen kiukku yhdistyvät mitä suloisimmalla tavalla.

 

Eikä tässä vielä kaikki: Murrosikää seuraavat nuoruuden angstit, varhaisaikuisuuden kriisit, opintojen alkuun ja niiden päättämiseen liittyvät ikäkausipulmat, kolmenkympinkriisi, avioitumiskriisi, synnytysmasennus (tai isyyskriisi) varhaiskeski-ikä ja kypsä keski-ikä, vaihdevuodet ja/tai viidenkympin villitys, kuudenkympin kapina, seniorikiukku jne.

 

Passiivista vastarintaa osa 2: Ei kiitos

En malttanut eilen mennä nukkumaan vaan luin pikkutunneille asti Anna-Leena Härkösen uutta romaania Ei kiitos (Otava). Härkönen kuvaa siinä avoimesti ja joidenkin mielestä varmaan ronskistikin pitkään yhdessä olleen avioparin nuupahtanutta liittoa ja seksielämää. Härkösen edellinen romaani Juhannusvieras jää tämän uuden rinnalla väliteokseksi. Ei kiitos on hemmetin hauska ja ironinen romaani. Härkönen tavoittaa arjen pienet hiertymäkohdat ja parisuhteen älyvapaat lainalaisuudet niin terävästi, että lukija ei voi olla hihittelemättä ääneen; ”Ajattelen, että miehelläni on oikeus tietää miksi olen ahdistunut. Minkä jälkeen tartutan ahdistukseni häneen. Tai houkuttelen esiin hänen oman ahdistuksensa. En osaa tätä. Rakkaus ei ilmeisesti ole minun lajini”, Härkönen kirjoittaa.  

 

Vaikka siitä ei julkisesti puhutakaan, tutkimusten mukaan seksiongelmat ovat yllättävän yleinen parisuhteen eroon päätymisen syy. Seksiongelmat ovat kuitenkin usein vain jäävuoren huippu, kohtaamattomuuden ja kommunikaatiovaikeuksien kirvelevä ilmentymä.

Parisuhdeväkivallan uhrina on myös lapsi

 

Nyt vietetään parisuhdeväkivallan teemavuotta ja käynnissä on erinäisiä kampanjoita, joiden tarkoituksena on kiinnittää huomiota tähän valitettavan yleiseen ilmiöön.

 

Eräs asia, jota parisuhdeväkivallasta puhuttaessa ei juurikaan huomioida, on sen vaikutus lapsiin, ja nimenomaan äitien mielenterveyden kautta. Vaikka suhde päätyisikin väkivallan jälkeen eroon, jättää väkivalta henkisiä arpia, jotka eivät välttämättä parane vuosiakaan kestävässä terapiassa. Naiset joutuvat usein kaiken keskelläkin kantamaan päävastuun lapsista yksin, ja vaikka lapsi ei itse joutuisi väkivaltaa todistamaankaan, säteilee sen vaikutus myös lapseen, senkin jälkeen kun on erottu. Oikeaoppisestihan uhrin on katkaistava suhde välittömästi ensimmäisen lyönnin jälkeen.

 

Ääliöäitejä ja yksin asumisen autuutta

Uudessa Nyt-liitteessä (50/2007) lapsettomat kertovat, mikä heitä ärsyttää tuoreissa äideissä ( Kaveristani tuli äiti ja ääliö). Äitejä syytetään muun muassa siitä, että he eivät osaa juhlia, lässyttämisestä aikuisille, vekaran kuvalla varustettujen kassien jakamisesta sekä radiohiljaisuudesta. Syytelistaa kommentoi artikkelissa Väestöliiton projektikoordinaattori Minna Oulasmaa. Oulasmaan mielestä pienen lapsen äiti ei esimerkiksi ”ehdi keskittyä henkeviin keskusteluihin koska hänen tehtävänään on olla jatkuvasti vauvan käytössä”. Äiti ei myöskään ehdi kuntoilla eikä käydä suihkussa. Äidin hoitovietti voi hänen mukaansa jopa ”järisyttää” miehen ja naisen parisuhdetta. Oulasmaan mukaan suurin osa emouden aiheuttamista ”muutoksista” hälvenee ajan mittaan mutta yksi jää: ”Se, mikä ei koskaan muutu, on lapsen asettaminen etusijalle”. Niinpä niin. Ja arvatkaa miksi sitä kutsutaan: marttyyriudeksi.

 

Miestenkesyttäjä Helsingistä

 Kesytyksen tarpeessa? Kuva vuoden 2007 Provinssista.

Koska maassamme on jatkuva pula koulutetuista osaajista, voisi lanseerata uuden ammattikunnan: miestenkesyttäjät. Nämä ottaisivat huolehtiakseen miehistä, joiden omanelämänhallinta on hakusessa: Näin naisten voimavarat vapautettaisiin kokonaisuudessaan työmarkkinoille, sillä miehet olisivat nyt lujissa ammattilaiskäsissä. Miestenkesyttäjä kartoittaisi kunkin asiakkaansa yksilölliset tarpeet ja laatisi tälle oman kunnostusohjelman personal trainerin tapaan. Niskuroivat ja vaikeammat tapaukset miestenkesyttäjä taltuttaisi jykevimmin keinoin, esimerkiksi sulkemalla heidät aluksi häkkiin.

 

Uusperhe vaatii joukkuepeliä

Iltalehden Ilonassa julkaistu juttuni uusperhelonkeroista löytyy nyt myös lehden verkkoversiosta:

http://www.iltalehti.fi/ilona/200711146784457_in.shtml

Lukekaa!

Kolme erilaista pelaajatyyppiä, rakkaudessa ja sodassa

 Ei reilu peli, vaan voitto on se mikä ratkaisee.

 

Taaskaan uni ei tule. Niinpä jatkan öisiä parisuhdepohdintojani. Amerikkalaiskirjailija Lionel Shriver kirjoittaa toisessa suomennetussa romaanissaan Kaksoisvirhe avioliitosta tennispelinä. Samalla hän sohaisee tabua; parisuhteessa piilevää kateutta ja kilpailua. Itse asiassa aiheesta saisi irti paljon enemmänkin. Kaikissa suhteissa käydään valtataistelua ja statuskamppailua. Etenkin parisuhteissa. Ja etenkin jos roolit ovat epäselviä, niin kuin ne usein ovat. Erittelen seuraavassa kolme pelaajatyyppiä.

Saat juuri sen, mitä yrität välttää

 

Välillä tuntuu, että mitään omaa elämää ei ole. Tai oma elämä on vain varjo kentällä, jolla sukupolvelta toiselle siirtyneet aaveet ottavat mittaa toisistaan. Sitä haluaa silti itsepäisesti kuvitella, että olisi itse luonut ja valinnut elämänsä. Kuitenkin syy-seuraussuhteiden ketju, jonka seurauksena juuri me olemme olemassa, ulottuu huimaavan pitkälle. Usein käy niin, että näennäisen pienistä valinnoista muodostuu lopulta pikkuhiljaa ja salakavalasti kohtalo. Ratkaisevaa tässä on se, että valinnantekohetkellä ihminen ei tiedä, miten ison ratkaisun hän tekee.

 

Hyvää isänpäivää!

 

Pitäisi olla jo nukkumassa, mutta en saa unta. Niinpä kirjoitan pari riviä sunnuntaisen isänpäivän kunniaksi. Olen viime aikoina ollut kiitollinen siitä, että minulla on miespuolisia ystäviä, joille voin puhua kuin mies miehelle. Miehekkäässä hengessä sanon isänpäivän kunniaksi nyt tämän: En tule koskaan rakastamaan ketään niin kuin Tytärtäni. En ole koskaan mieltänyt Tytärtä osaksi itseäni, vaan hän on aina ollut minulle Toinen. Tytär olisi yhtä hyvin voitu tuoda oveni taa kaislakorissa, en koe että raskaus ja fyysinen läheisyys (se potkii mahassani) valmisti minua vanhemmuuteen millään ratkaisevalla tavalla. Tämän koen kuitenkin myös vahvuudekseni vanhempana: En odota, että Tytär olisi kaltaiseni tai ajattelisi samalla tavoin kuin minä. Olen alusta asti hämmästellyt sitä, miten vahvasti hän on oma persoonansa.

 

Ei puhuta mitään –päivä

 

Monille toimittajille tulee jossain kohtaa tunne, että kaikki oleellinen on jo tullut sanottua. On ikään kuin toisten vuoro. Itse en nyt ihan niin vanha vielä ole, mutta välillä tuntuu, että sanat ovat puhki kuluneita ja turhia, ja on ihan sama sanooko ylipäätään mitään.

Yleisen moskanpuhumisen lisääntyessä päivä päivältä, ehdotankin Älä osta mitään - päivän rinnalle kansallista Ei puhuta mitään –päivää. Ollaan ihan hiljaa vaan.

Mutta ei luovuteta. Pohditaanpa hetki vaikka tuota ihmiskuntaa vuosisadat askarruttanutta riivaajaa, parisuhdetta. Mistä siinä oikein on kyse? Miksi ihmeessä me, sivistyneet ja vapaat ihmiset, haluamme ehdoin tahdoin luopua vapaudestamme ja antautua parisuhteen loppumattomille ristiriidoille, joita myös myötä- ja vastamäiksi kutsutaan? Minkä takia kirkkohäät ja avioituminen ovat nyt suosituimpia sitten pakkoavioliittojen aikojen?