Henkarissa odottava huominen

Olen viime viikkoina kulkenut  kodin ja sairaalan väliä läheiseni sairastuttua. Sairaalasta palattuani olen usein pysähtynyt kaupungille ja kuljeskellut tavarataloissa. Ne ovat toimineet eräänlaisena siirtymätilana. Olen ostellut mekkoja, kahminut hajuvesiä ja huulipunia, hankkinut lautasenkokoiset aurinkolasit ja uusia koruja. Sovituskopin peilin edessä voin luoda itseni aina vähän uudenlaisena. Peilistä heijastuvassa kuvassa näen itseni futuurissa. Tuollainen minusta tulee, tuollaisena astun raitiovaunuun huomenna. Peili lupaa huolen ja surun keskellä, että aika jatkuu, tulee seuraava viikko, syksy ja vuosikymmen.

Tunteellista

Markus L kommentoi edellistä postaustani ja huomautti, että eikö olekin niin, että aidon tunteen tunnisti vasta jälkikäteen. Näin asia varmaan onkin. Kerromme jatkuvasti itselle tarinaa ja poimimme siihen asioita, jotka tuntuvat siihen sopivan. Toisia asioita taas jätämme huomiotta. Ymmärtäminen on aina jälkikäteistä. Mistä tahansa menneisyyden tapahtumasta saattaakin vuosien päästä tulla elämämme perustapahtuma, josta johdamme kaiken muun. Juuri tämä tapamme tulkita tapahtumia omaan tarinaamme sopiviksi on yksi asioista,  joiden takia minusta välillä tuntuu että siinä (ja elämisessä) on kyse peitetarinasta. Onko kaikki toimintamme lopulta funktionaalista, jotain hyvinkin yksinkertaista päämäärää kohti suuntautuvaa toimintaa, ilman että itse sitä aina tiedostamme?

Etsiskelin tänään netistä materiaalia tunne-elämää käsittelevää juttua varten. Kiinnitin huomiota siihen, että artikkeleja, joissa neuvottaisiin miten ihastumisesta,tai muusta tunteesta toipuisi ja pääsisi eroon tai yli, on äärimmäisen vähän. Niitä löysin vain yhden, ja sekin oli muutaman ranskalaisen viivan mittainen. Tämä kertonee siitä, miten itsetarkoituksellisen hyvänä asiana näitä tunteita kulttuurissamme pidetään, vaikka ne aiheuttavatkin usein kärsimystä.

Täysiä laseja Berliinissä

Olin ystäväni Jennin kanssa viikonloppumatkalla Berliinissä 33-vuotissynttärini kunniaksi. Berliinin kuuluisilla joulumarkkinoilla hattaran tuoksu sekoittui makkaran lemuun. Yhtäkkiä taivas Alexanderplatzin aukion yllä oli mustanaan säksättävistä linnuista, jotka katosivat yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin. Joulutorin taustalla loisteli televisiotorni.

Iltaisin istuimme rokkibaarissa Kreuzbergissä. Baari oli auki aamuun asti, mikä edesauttoi rentoa tunnelmaa. Kenelläkään ei ollut kiire mihinkään. Baarikeskusteluja käytiin uusien saksalaisystäviemme kanssa muun muassa siitä, kulkeeko itä- ja länsi-Berliinin raja vielä henkisesti ihmisten mielissä. Tästä ei saatu ihan selvyyttä illan sangen myöhäisestä (tai oikeastaan varhaisesta, elettiinhän jo aamua) ajankohdasta johtuen ja päädyimme puhumaan Nukkumatista, joka kuului yhteisenä hahmona meidän kaikkien lapsuuskuvastoon.

Matkalla on sopivasti irti kaikesta ja näkee oman arkensa ikään kuin vierestä. Puhuimme myös siitä, että ihmiset ovat jaettavissa ”lasi on puolitäysi”- ja ”lasi on puolityhjä” – tyyppeihin. Itse kuulun jälkimmäisiin. Pohdimme, miksi niin usein se, mitä ei ole, vaikuttaa elämään ja mielentilaan vahvemmin kuin se, mitä on. Baari-illan jälkeen olo voi tuntua tyhjältä, ei sen takia, mitä tapahtui, vaan sen, mitä ei tapahtunut. Emme näe arjen keskellä kaikkea sitä, mitä meillä on, vaan sen mitä meillä ei ole. Odotamme jotain tapahtuvaksi tietämättä oikein itsekään, mitä odotetaan.

Ota kii jos saat

 

Heitetään tähän nyt kuva Madonnan Berliinin keikalta kun en muutakaan keksi. En tiedä miksi se näkyy noin isona, mutta näkykööt.

Vietän ns. koti-iltaa, mikä tarkoittaa että etsin taustamateriaalia ensi viikon työrupeamaa varten (aiheena nuorten mielenterveys), suunnittelen tulevia projekteja, hion erästä juttua sekä pyörittelen ruudulla romaanikässäriä. Tässä samalla kuuntelen myös Pinkin uutta levyä, joka on muuten yllättävän hyvä. Lisäksi kurkin vähän väliä Facebookia; Missä kaikkia ovat ja mitä sitten tapahtui?

Sen sijaan, että kirjoittaisin pitkiä sepustuksia, annan tänään pari juuri keksimääni käytännön neuvoa:

-          Jos joku haluaa pelata kanssasi ota kiinni jos saat –peliä, älä lähde mukaan. Pian hän juoksee perässäsi, ja turhaan. Pelin lopputulos: Saat sen mistä luovut, muttet koskaan sitä mitä haluat.

 

Ota koppi

Olen viime päivinä miettinyt monen muun tavoin, että miten elämästä on tullut niin kiireistä, ettei sitä ole aikaa enää elää? Tunnen itseni usein jonglööriksi, jolla on liikaa palloja. Kaikessa pitäisi olla hyvä ja koko ajan on huono omatunto jostain.

 

Lista on pitkä; pitäisi olla

-          hyvä ja läsnäoleva vanhempi

-          hoitaa työnsä kunniakkaasti, olla idearikas ja luova (senkin takia että joka kuukausi on maksettava alati kasvava pino laskuja)

-          kuntoilla ja urheilla sekä huoltaa sisäistä ja ulkoista olemusta

-          toteuttaa itseään

-          pitää koti siistinä

-          huolehtia lapsen läksyistä ja harrastuksista ja siitä että on ruokaa pöydässä

-          tietää mikä on hyväksi ja oikein, ja osata vieläpä katsoa kokonaisuutta jonkinlaisesta jumalperspektiivistä

-          olla hyvä läheinen ja auttaa apua tarvitsevia ja iäkkäitä sukulaisia

-          kantaa yhteiskunnallista vastuuta

-          kirjoittaa romaani (oma erityishaave)

-          Jne. jne.

 

Välillä tuntuu, ettei mihinkään osa-alueeseen ehdi keskittyä kunnolla, koska on koko ajan kiire keskittyä kaikkiin muihinkin. Mitään palloa ei saa eikä voi pudottaa. On jatkuva huono omatunto siitä, että elämä kiitää ohi ja menettää koko ajan toisaalla tehtäväkentällä jotain tärkeää.

Asiaankuulumattomia mietteitä

Kirjamessut kirvoittivat myös seuraavia vähemmän asiaan kuuluvia ajatuksia:

-          Miksi joka paikassa pitää jakaa ilmapalloja? Eikö hauskaa voi pitää ilman ilmapalloja?

-          Miten on mahdollista että muut paitsi oman ikäluokan ihmiset näyttävät ihan samannäköisiltä keskenään? Ja loppujen lopuksi myös omanikäiset ovat kaikki ihan samannäköisiä, niin kuin sorsat.

-          Miksi ihmiset pysähtyvät keskelle tungosta laahustelemaan tai puhumaan kännykkään?

Mykkä muukalainen

 

 Kuten olen aiemminkin todennut, minusta on tullut kirjoittaja siksi, etten ole ehkä osannut puhua ääneenkään asioita. Olen opiskellut yliopistolla viestintää ja valmistunut hyvin arvosanoin. Luoja tietää että olen yrittänyt opetella viestimään, ilmaisemaan itseäni ja kertomaan Toiselle ja maailmalle, mitä ajattelen. Olen kirjoittanut kilometrien pituisia kirjeitä, runoja, juttuja, kommentteja, postauksia ja osallistunut keskusteluun kaikilla mahdollisilla areenoilla.

 

Välillä kuitenkin tuntuu, että se kaikki on ollut turhaa. Viesti ei ole tavoittanut vastaanottajaa tai sitä ei ole kuultu tai ymmärretty. Miten pontevasti yrittääkin itseään ilmaista, vastaanottaja pysyy järkähtämättömästi hiljaa. Työasiat (ja tämä blogi ja te rakkaat lukijani) ovat eri juttu, niissä olen kokenut kommunikaation aina onnistuneeksi ja töistä olen saanut parhaan ilon elämässä.

 

Ehkä nykyihmisen suurin ongelma on yksinäisyys massan keskellä. Olemme muuttaneet kaupungistumisen myötä yhä lähemmäs toisiamme, mutta silti etäisyys välillämme on kasvanut ja yhteydenpito on muuttunut lähinnä virtuaaliseksi.

Kaikilla on niin kiire saada oma viestinsä ymmärretyksi, ettei ole aikaa pysähtyä kuuntelemaan, mitä muilla on sanottavaa. Ihmissuhteet perustuvat kaupankäynnille ja Toisen ajatukset tai ongelmat kiinnostavat vain niin kauan, kun koetaan että Toisesta saattaa sittenkin olla jotain hyötyä itselle.

Floppeja ja kahinaa

Jos elämä olisi elokuva, se olisi varma floppi. Siinä olisi aivan liikaa toistoa ja surkeita juonenkäänteitä. Kukaan ei jaksaisi katsoa sitä loppuun ja kriitikot haukkuisivat sen lyttyyn huonoista roolivalinnoista, epäuskottavasta juonesta ja säälittävistä erikoistehosteista.

 

Paras rakkaustarina on toteutumaton

Välillä tuntuu, että elämästä parhaiten muistamme sen, jota emme syystä tai toisesta valinneet: Käyttämättömät mahdollisuudet ja tilaisuudet, ne, joiden ohi kuljimme, puhelut ja kirjeet, joihin emme vastanneet.

 

Valitsematta jätetty ja ohitettu mahdollisuus on polku, josta ei koskaan tiedä mihin se olisi johtanut. Olisiko elämme nyt toisenlaista? Ymmärtäminen on aina jälkikäteistä ja valintojemme seuraukset näyttäytyvät meille vasta pitkän ajan päästä, jos koskaan. Usein näkymä on varsin erilainen kuin mitä etukäteen kuvittelimme.

 

Erityisen mieleenpainuvia eivät ole ne, joiden kanssa elämäämme jaoimme, vaan ne joiden kanssa se jäi tilaisuudesta huolimatta tekemättä. Ehkä tämä johtuu siitä, että kanssakulkijoista tulee ikään kuin osa meitä, ja on enää mahdotonta sanoa mistä me alamme ja mihin toinen loppuu. Ne, jotka ohitimme, sen sijaan säilyvät mielessämme kokonaisia ja ehyinä, suljettuina ja tuntemattomina kuin munat.

 

Hulluja haluja

 

 Jonotin lauantaina Hulluilla päivillä neljä tuntia lentoja ja matkoja. Alennusmyynnin tungoksessa ihminen tajuaa sekä perimmäisen yksinäisyytensä että sen, miten katoavan pieni pisara meressä sitä tosiasiassa on. Sama tapahtuu suurkaupunkien vilinässä; keskellä joka suuntaa virtaavia ihmismassoja tajuaa välähdyksenä, miten paljon meitä täällä on ja miten hauras rakennelma yksilöllinen identiteetti on.  

Miten älytöntä on ajatella, että olisi elämää kuoleman jälkeen, banaalisti; miten me kaikki elävät ja kuolleet edes mahtuisimme sinne?