Imaginäärinen poikaystävä

Olemme pohtineet sinkkuystävieni kanssa, että mikä siinä on että tulevaisuuden ajattelee niin helposti miehen kautta. Kun löydetään mies, aletaan syödä terveellisesti ja viettää koti-iltoja. Elämä ilman miestä on mukamas puolinaista, ja vasta parisuhde tekee  kokonaiseksi. Sinkkuus on ikään kuin välitila.

 

Väärin. Näin se ei todellakaan mene.

 

Olen kuitenkin huomannut, että yksin ollessaan(kin) ihminen tarvitsee imaginäärisen poikaystävän. Hahmo on kuviteltu (tai mistäs sitä tietää?), se on kaiken sen tiivistymä mitä elämältä odottaisi. Imaginäärisen poikaystävän tärkein ominaisuus on kuvitelma nähdyksi tulemisesta. Imaginäärinen poikaystävä todella näkisi juuri minut, se ymmärtäisi kuka todella olen ja jakaisi kanssani saman maailman. Ja juuri siksi se onkin imaginäärinen, kuviteltu.

 

Passiivinen vastarinta

 

Passiivista vastarintaa baarissa.

 

Ystäväni Jenni ilmoitti tänään Facebook -statuksessaan ostaneensa kaupan rumimmat housut, ihan vaan kostoksi maailmalle. Sanoin Jennille, että olen megessä. Moinen keskisormen näyttäminen maailmalle kuulostaa yhtä aikaa korskealta ja viileän välinpitämättömältä. Maailma voi olla sellainen kuin on, mutta jos ei muuta valinnanvapautta ole, niin aina voi valita passiivisen maailmalle kettuilun. Niinpä ajattelin kerätä tähän listaa tavoista, joilla maailmalle voi hiljaisesti kostaa:

Sitkun arestipallilla

Ystävät, toverit, rakkaat lukijat: Minulla on jälleen salaisuus paljastettavana ja illuusio rikottavana, tällä kertaa sitku –elämästä. Tajusin, että olen päässyt sitkun toiselle puolelle. Tiedättehän: sitkun valmistun, sitkun saan lapsia, sitkun teen oikeaa työtä, sitkun olen aikuinen, sitkun asun omistusasunnossa, sitkun tulee kesä, sitkun olen eläkkeellä… Kaikki tämä on nyt takanani (paitsi eläkkeelläolo), ja mitä näen edessäni: en mitään sen kummempaa.

 

10 sekunnin haastattelu

Olen lomaillessani vastaillut Facebookissa aikani kuluksi (onko hiukka tylsää?) 10 sekunnin haastattelu –sovellutuksen kysymyksiin. Todennäköisesti kukaan ei koskaan edes lue vastauksiani, mutta on mukava kerrankin vastailla itse pöljähköihin kysymyksiin niiden esittämisen sijasta. Kysymykset ovat jostain syystä jääneet pyörimään mieleeni ja olen miettinyt tosissani, mitä niihin vastaisin. Ohjelma kysyi minulta esimerkiksi, mitä kysyisin Jumalalta jos saisin esittää tälle yhden kysymyksen.

Kesää odotellessa

Tätä ei saisi sanoa ääneen, mutta sanonpa silti: lomailu on aika tylsää ja hartaasti odotettu kesä on jälleen kerran pettymys ainakin säiden puolesta. Freelancerille lomailu on kallista ylellisyyttä eikä jouten olo oikein sovi luonteelleni. Vietin tosin kaksi erittäin rentouttavaa viikkoa Garda-järvellä Italiassa. Sielläkin piti tosin koko ajan puuhata jotain; käydä naapurikylissä, Veronassa ja Venetsiassa, bongata linnoja ja vesiputouksia. Läppäri oli mukana matkassa ja naputtelin muutamana yönä töitä. Harmittava takaisku oli se, että järjestelmäkamerani hajosi.

 

Tulppaliike ja muita mietteitä

Olen tavannut entisiä toimittajia, jotka ovat vaihtaneet keski-iässä alaa, koska ovat kokeneet kaiken oleellisen tulleen jo sanotuksi. Itse en nyt vielä ihan siinä pisteessä ole, mutta kun on aikansa pauhannut vaikkapa jaetun vanhemmuuden puolesta, eikä mikään juuri muutu, alkaa kiinnostua enemmän yksityiskohdista. Esimerkiksi tänään kuulin, että miljardeja vuosia ennen maapallon syntyä tapahtunut räjähdys näkyi vasta nyt tähtitaivaalla – niin kauan valon kesti matkata avaruuden läpi.

 

Kehittyviä ja pysähtyneitä juonia

Olen yhden biisin nainen. Kuuntelen aina samaa kappaletta, uudestaan ja uudestaan, kunnes kyllästyn ja vaihdan seuraavaan. Tänään olen kuunnellut varmaan 100 kertaa Shakiran La Pared –biisin, joka löytyy Shakiran Fijacion Oral I -levyltä. Harmi, että koin Shakira-herätyksen vasta hänen Suomen vierailunsa jälkeen. 

 ”Sabes que sin ti/ Ya yo no soy”. Ja “ Y el deseo gira en espiral/ Porque mi amor por ti es total/ Y es para siempre”. No, ei kovin omaperäistä lyriikkaa, mutta silti… Biisi on kaunis, kaunis, kaunis…

Lisäksi katselin tänään dvd:ltä Kieslowskin klassikkoelokuvan Veronikan kaksoiselämä, josta aikoinaan 90-luvun alussa pidin kovasti.

Kaamos päättyköön

Lueskelin tänään Eva Kihlströmin Karismakoodi –kirjaa. Kirjoittajan mukaan karsima ei ole synnynnäinen ominaisuus, vaan kyky, jota voi opetella. Teoksessa Kihlström opastaa karisman lähteille seitsemänkohtaisen ohjelman kautta.

Karismaattiseksi opettelun voi aloittaa vaikkapa yrittämällä tulla tietoiseksi omasta sanattomasta viestinnästään. Käyttämämme metaforat muokkaavat niin ikään voimakkaasti paitsi meistä välittyvää mielikuvaa, myös kuvaa, joka meillä on itsestämme. Omakuvamme puolestaan ohjailee käyttäytymistämme. Jos pidät itseäsi typeryksenä, luultavasti käyttäydytkin kuin typerys.

 

Kun kaikki on jo nähty

 

Julkisuudessa käyty keskustelu eduskunnan seksuaalisesta häirinnästä tuntuisi kertovan siitä, että yleinen mielipide on kääntymässä kaikkinaista naisten esineellistämistä vastaan. Tällaista on uumoiltu jo pitkään. Missikisojenkin suosio on ollut laskussa ja koko missi-instituutio on alkanut vaikuttaa vanhanaikaiselta. Tämän päivän Iltalehdessä missikokelaita esitellään perinteisen uimapukuaukeaman jälkeen sangen omaperäisesti: ”Filmi katkesi täysin” ”Kärsin rytmihäiriöistä” ”En saanut jalkaani suoraksi” ”Minulla on imeytymishäiriö”, uimapukusillaan kuvissa virnuilevat neidot kertovat.

Minusta on moneksi

“Haluaisin toisin  sanoen että kuvani, liikkuva, tuhansien muuttuvaisten valokuvien murjoma, tilanteiden ja aikakausien armoilla, aina olisi yhtäpitävä minun (tunnetusti syvällisen) “itseni” kanssa; mutta asia on täsmälleen päinvastoin: “minä” itse en ole koskaan yhtäpitävä kuvani kanssa: sillä kuva on raskas, liikkumaton, itsepäinen (siksi yhteiskunta luottaa siihen), ja “minä” kevyt, jakaantunut, hajallan.”

-  Roland Barthes, Valoisa huone. Suom. Lintunen, Sironen, Lehto, 1985.

 

Tiesittekö, että kaikista kasvoista, joita näemme ja olemme nähneet, tunnemme huonoiten omat kasvomme? Psykologisissa tutkimuksissa on huomattu, että normaalien aikuisten muistikuvat ja käsitykset omasta ulkomuodosta ovat hajanaisia ja puutteellisia, tunteiden ja erilaisten pakkoajatusten värittämiä. Näin siitäkin huolimatta, että meillä on nykyään käytössämme valtavasti tietoa itsestämme - kuten valokuvia ja videoita. (Lähde: Sabine Melchior-Bonnet: Kuvastin - Peilin historiaa.)